Tiedättekö mikä on erittäin positiivinen asia? Suomalais-iranilaisen Hamy Ramezanin ohjaamassa Ensilumessa ei ole ensimmäistäkään rasismiin viittaavaa kohtausta. Siinä ei ole yhtäkään stereotypioihin perustuvaa hahmoa. Elokuvassa ei ole rikollisia mamuja tai juntteja suomalaisia sonsofodineita, vaikka elokuva sijoittuukin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Siinä ei luoda vastakkainasettelua, eikä katsojaa polarisoida poliittisesti.
Oli kuitenkin hieman nihkeää tajuta, kuinka syvälle sellaiset kärjistävät tarinat on jo meihin koodattu. Elokuvaa katsoessa huomaa odottavansa sitä synkkää kohtausta, sitä jokaisessa vastaavanlaisessa elokuvassa pedattua hetkeä, jolloin maahanmuuttajat ottavat erää kännisten leijonakorujunttien tai jonkinlaisen syrjäkylän skiniporukan kanssa. Mutta edes koulussa ei ole minkäänlaista skismaa vaan pirpanat leikkivät sulassa sovussa keskenään.
Ensilumi ei siis sorru minkäänlaisiin kliseisiin, ja juuri sen takia se on niin piristävä poikkeus. Elokuvan hahmot ovat inhimillisiä tyyppejä. He tuntuvat aidoilta eivätkä ole niitä tuttuja karikatyyrejä, joita näissä maahanmuuttajatarinoissa aivan liian usein nähdään. Ensilumi ei aiheuta hahmoihin kohdistuvia negatiivisia tunteita vaan se onnistuu tarjoamaan pelkkää sympatiaa.
Kerrankin meillä on ajatuksia herättävä maahanmuuttajista kertova elokuva, joka esittelee vastaanottokeskuksissa elävien ulkomaalaisten perheiden elämää (oletetusti) melko realistisesti. Suomalaiset eivät päädy sivaltavan piiskaniskun kohteeksi, vaan kritiikki kohdistuu vaikeaselkoiseen suomalaiseen byrokratiaan sekä valtion epäinhimillisiin, mustavalkoisesti lakia toteuttaviin rattaisiin.
Ensilumen pääosassa on Suomesta turvapaikkaa hakeva Mahdipourin perhe, jonka Bahman-isää näyttelee Cannesissa ja Berliinin elokuvajuhlilla parhaana näyttelijänä palkittu iranilainen Shahab Hosseini. Hosseini on nähty myös kahdessa Oscar-voittajaelokuvassa (Nader ja Simin: Ero, 2011, ja The Salesman, 2016).
Mahtab-äitinä nähdään Shabnam Ghorbani, perheen teinipoikaa Raminia näyttelee Aran-Sina Keshvari ja pikkusiskoa Kimiya Escandari. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Laura Birn, Vilho Rönkkönen, Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi.
Ensilumen tarina on osittain omaelämäkerrallinen. Ohjaaja Ramezanin ja Antti Routavan kirjoittama käsikirjoitus perustuu ohjaajan omiin lapsuudenkokemuksiin. Ramezan oli kahdeksanvuotias, kun hänen perheensä pakeni Iranin ja Irakin välistä sotaa. Perheen pakomatka kesti muutaman vuoden. Oli pakolaisleirejä, rekkojen pimeitä kontteja, patikointia kohti tuntematonta, lastenkoteja, laittomia rajanylityksiä ja vankiloita. Tarina on televisiosta tuttuakin tutumpi.
Ramezan traumatisoitui kokemastaan. Hän joutuu edelleenkin työstämään näitä traumoja, vaikka piti omien sanojensa mukaan pitkää ja vaarallista taivalta suurena seikkailuna – lapset ovat niin ihastuttavan naiiveja kaiken kokemansa suhteen.
Ohjaajan traumat näkyvät parhaiten Mahdipourien teinipojassa, Raminissa. Hän on huolissaan kaikesta: perheen tulevaisuudesta, taloudesta, omasta koulustaan ja parhaasta kaveristaan. Ramin joutuu esittämään ikäisekseen vähän turhankin kovaa, vaikka on hänelläkin murtumispisteensä.
Myös perheen isässä näkyvät huoli ja epävarmuus tulevaisuudesta. Hän juo aivan liikaa alkoholia (kossua) vastaanottokeskuksen muiden miesten kanssa. Äiti on tässäkin tarinassa se yhdistävä kudos, jolla rakastava perhe pystyy koossa.
Ramezan on kirjoittanut itsensä hienosti miespuolisiin perheenjäseniin. Traumat esitetään hienovaraisesti. Jokaisella ihmisellä on omat suojakilpensä ja selviytymiskeinonsa. Joillakin defenssejä on useita.
Mahdipourien perhe yrittää vain tulla toimeen vieraassa ympäristössä. He haluavat vakautta elämäänsä. Heidän ainokainen toiveensa on saada myönteinen päätös turvapaikkahakemukseen. He eivät jaksaisi enää paeta.
Perheen lapset ovat jo hyvin sisällä suomalaisessa yhteiskunnassa. He ovat oppineet puhumaan suomea muutaman maassa vietetyn vuoden aikana. Mutta minkälainen perheen kohtalo tulee lopulta olemaan?
Ramezanin elokuva on pienieleinen ja syvästi inhimillinen. Se on koskettava ja paikoittain myös hauska. Vaikka elokuvassa on hieman alakuloinen pohjavire, on se tunnelmaltaan myös toiveikas. Pääosanelikko tekee huikeat roolisuoritukset. Etenkin isää näyttelevä Hosseini vetää Hollywood-tason roolisuorituksen.