Ghost Ship alkaa kuin jakso tv-sarjasta Lemmenlaiva ja päättyy kornimpana kuin Titanic (1997), vieläpä ilman Celine Dionin apua. Väliin tarvitaan siis paljon morffausta, mikä onnistuu, kun ohjaimissa istuu Steve Beck. Mies on nimittäin aikaisemmin vastannut efektiohjauksesta sellaisiin elokuviin kuin Indiana Jones and the Last Crusade ja The Abyss (kumpikin 1989) sekä The Hunt for Red October (1990).
Elokuvan käsikirjoitus on pistetty Mark Hanlonin piikkiin, vaikka tällaisen tarinan nyt olisi ohjannut ulkomuistista muutaman peruspelotteluleffan nähtyään. Otetaan joukko ihmisiä, laitetaan heidät eristettyyn ympäristöön, vihjaillaan pelottaviin tapahtumiin, käynnistetään tappaminen ja sitten leffa päättyy. Tällä kertaa ihmisjoukkona toimii yhteen hitsautunut meripelastusporukka, jolle tarjoutuu keikka salaperäisen laivanhylyn hilaamiseksi satamaan. Laiva paljastuu vuosikymmeniä sitten kadonneeksi loistoristeilijäksi, joka viehättää karskeja meri-ihmisiä toisaalta legendaarisuudellaan, toisaalta suurella taloudellisella arvollaan.
Laivan katoamiseen vaan on syynsä ja urut aukeavat, kun peliin heitetään aarteita, rikollisia, kirouksia ja sielunvihollisen juonitteluja sekamelskaksi, jossa ei ole edes tarinan sisäistä johdonmukaisuutta, saati sitten muuta logiikkaa. Käytävät kaikuvat huokauksia ja seinät vuotavat verta kuin kunnon kummitustarinassa yleensäkin ja ”juoni” koostuu siitä, että mietitään, kuka seuraavaksi kuolee ja miten.
[Ghost Ship]Ensin mainittu yleisölle heitetty pähkinä ei juurikaan älykapasiteettia vaadi, mutta tappaminen on toteutettu kiitettävän mielikuvituksellisesti. Paras efekti on niin hieno, että se pitää näyttää elokuvan aikana kahdesti. Efektit pyrkivät vuorollaan ällöttämään, naurattamaan, nostattamaan jännitystä tai yleensä vain kuluttamaan aikaa, jotta kokoillan leffan kestoaika saadaan täyteen. Osa niistä jopa onnistuu tarkoituksessaan.
Ghost Ship on siis kaikin puolin hölmö elokuva, mutta sen typeryys on miellyttävällä tavalla viihdyttävää. Vähän samaan tapaan kuin Reign of Fire (2002) on hölmö, mutta hauska. Jos viimeksi mainitun hupsuus ärsyttää, voi saman tien jättää väliin myös Ghost Shipin – tai ainakin lopettaa katsomisen kymmeneen minuuttiin ja ensimmäiseen efektiin, sillä sen paremmaksi elokuva ei muutu.
Beckin efektitaustan siis huomaa selvästi elokuvaa katsoessaan. Positiivista on, että vaikka tietokonemorffaustakin käytetään ahkerasti, elokuva sisältää myös hauskoja perinteisiä gore- ja splatterefektejä. En ollut tajunnutkaan, kuinka nykyisenä tietokone-efektihirviöiden aikana on ollut ikävä vanhoja kunnon ruumiinpuolikkaita. Varsinaisia ohjaajameriittejä Beckillä on tätä ennen ainoastaan vuoden 2001 viritelmästä Thir13en Ghosts, joka myös on aika universaalisti tuomittu kategoriaan ”hyvät efektit, kiva jos niiden välissä olisi ollut elokuvakin”.