Hampstead on yksi Lontoon kaupunginosista. Se on tunnettu kalliista asunnoistaan ja kauniista Heath-puistostaan. Tämän puiston keskellä, puiden suojassa asustaa Donald Horner pienessä mökissään. Eräänä päivänä Emily Walters, yksi läheisen hienostotalon asukkaista, huomaa hänet tähystäessään maisemia kiikareillaan. He tietysti tapaavat, ja alkaahan siitä pieni romanssintynkäkin kasvaa.
Hampstead-elokuva on erinomaista vaihtelua suurten, megabudjeteilla tehtyjen kesäleffojen jälkeen. Kyseessä on mukava hyvän mielen filmi, joka ei tarjoa katsojalle mitään kovin erikoista, mutta sen parissa viihtyy oikein mainiosti alusta loppuun. Pieni hymy tarttuu helposti, ja vaikkei yllätyksiä olekaan tiedossa, on mielenkiintoista tietää, minne tapahtumat johtavat.
Diane Keaton on mukiinmenevä̈ roolissaan miehensä menettäneenä Emilynä, joka ei kykene keskittymään asioihin ja jonka raha-asiat menevät aivan miten sattuu. Hänen ongelmansa eivät kuitenkaan jaksa kiinnostaa, sillä koko elokuvan ajan katsoja haluaa vain nähdä, miten käy, kun Hampsteadin hienostolaiset haluavat häätää luvattomasti asuvan Donaldin pois Heathista.
Brendan Gleeson on erinomainen valinta yrmyilevän erakko-Donaldin rooliin, ja usein toivoisikin filmin keskittyvän enemmän häneen. Sivunäyttelijöistä esille pääsee parhaiten huvittava Jason Watkins, joka esittää Emilystä kiinnostunutta kirjanpitäjä Jamesia.
Emilyn ja Donaldin romanssin syntyminen ja Donaldin asunnon – tai no, röttelön – pelastusoperaatio ovat oivallisesti toteutetut, mutta muut juonikuviot jäävät keskeneräisiksi, kuin niihin ei olisi jaksettu panostaa. Hampsteadin viimeiset kymmenisen minuuttia kadottavat katsojansa valitettavasti kokonaan, mutta kun lopputekstit alkavat, jää leffasta kuitenkin tarpeeksi hyvä fiilis. Siitä löytyy matkan varrella tarpeeksi sydäntä, jotta sen katsomista voi suositella niille, jotka suloisista rakkauselokuvista pitävät. Teiniromanssista ei kuitenkaan ole kyse, vaan elokuvalla on haettu selvästi varttuneempaa yleisöä.