Helene

GENRE , ENSI-ILTA 17.01.2020 TÄHDET

Hieno ja hallittu kuvaus rakastetusta Helene Scherfbeckista on mahtavien ammattilaisten upea kunnianosoitus kansallistaiteilijalle.

Helene Schjerfbeck (1862–1946) on yksi Suomen rakastetuimpia taiteilijoita, jonka teokset lumoavat edelleen niin kotimaista yleisöä kuin laajemminkin maailmalla. Yli 70 vuotta kestäneen tuotteliaan uransa aikana monipuolinen ja taitava maalari siirtyi realismista impressionistisiin vaikutteisiin ja siitä kohti naturalismia ja tyyliteltyä modernismia. Etenkin kohti uransa ja elämänsä loppua hänen kuuluisat omakuvansa saivat pelkistetyn synkkiä sävyjä. Oppia hän kävi ammentamassa Pariisiin, Bretagneen, Britanniaan, Itävaltaan ja Italiaan suuntautuneilla opintomatkoillaan, joiden myötä hänen tekniikkansa hioutui hienoksi.

Elokuvan tarinan alussa Helene (Laura Birn) on jo vuosia asunut Hyvinkäällä äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa lääkärin suosituksesta, kun Helenen terveys alkoi heikentyä 1900-luvun alussa. Helene maalaa koko ajan edelleen, mutta äidistä huolehtiminen ja talousaskareet vievät ajasta oman osansa.

Eräänä päivänä oveen kolkuttaa aikansa kuuluisa tadekauppias, keräilijä ja mesenaatti Gösta Stenman (Jarkko Lahti) yhdessä nuoren metsänhoitajan, sittemmin kirjailijana, taidekriitikkona ja taiteilijana kunnostautuneen Einar Reuterin (Johannes Holopainen) kanssa. Stenman haluaa tuoda Helenen ja tämän työt paremmin kansan suurempaan tietoisuuteen ja järjestää tälle ensimmäisen yksityisnäyttelyn Ateneumiin. Hän löytääkin Helenen hallusta 159 teosta ja saa suostumuksen näyttelyn järjestämiseksi. Aiemmin Helenen töitä on ostanut lähinnä hänen vanha rakas ystävänsä, kirjailija, taidemaalari ja naisasianainen Helena Westermarck (Krista Kosonen) Naisasialiitto Unionille. Yhdessä he olivat nuorempina tehneet opintomatkoja Pariisiin.

Einar Reuter halusi Stenmanin, sillä hän oli suuri Helenan fani. Hän vaikuttuikin innoituksen kohteestaan suuresti heti ensitapaamisella, ja tunne muodostui molemminpuoliseksi. Ajan tapaan naisen kuului olla pidättyväinen, joten Helene ei muutenkaan sisäänpäin kääntyneenä voinut, tai osannut, ilmaista tunteenpaloa itseään 19 vuotta nuorempaa salskeaa ja kiehtovaa miestä kohtaan. He maalasivat paljon yhdessä ja kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa. Helene halusi rohkaista nuorta Einaria kohti aina vain parempaa taiteilijuutta ja muun muassa kehotti tätä matkustamaan Norjaan samoille seuduille, jossa itse oli ikuistanut huikean vuonomaiseman. Einar toteutti matkan, mutta sen lopputulos ei ollut aivan Helenen toiveiden mukainen.

Elämäkertaelokuva on erittäin vaikea genre pitää tarina mielenkiintoisena ja ehyenä. Liian usein niistä tulee vain luettelo kohteensa erilaisista elämänkäänteistä. Onneksi näin ei ole käynyt nyt. Antti J. Jokinen osaa ohjata varmalla ammattilaisen otteellaan juuri olennaiseen keskittyvän tarinan eikä lähde laventamaan kertomusta pilalle. Kiitos tästä lankeaa myös Rakel Liehun romaanille, johon Jokisen ja Marko Leinon käsikirjoitus pohjautuu.

Suuri kiitos onnistumisesta menee eräälle aikakautemme taitavimmista näyttelijöistä, Laura Birnille, jonka vähäeleinen herkkyys tulkita Helene Schjerfbeckin ulkoisesti tyyntä mutta sisäisesti suuresti myrskyävää tunne-elämää on parasta eläytymistä, jota on pitkään aikaan nähty. Birniä tukevat upeasti herkullisen Olga-äidin roolin tekevä Pirkko Saisio sekä parasta ystävää Helenaa esittävä Krista Kosonen. Johannes Holopainen Einarina on enemmän yksi-ilmeinen Helenen tunteiden katalyytti.

Kunniamaininnan voisi vielä jakaa mestarilliselle kuvaajalle Rauno Ronkaiselle, jonka kuvat ovat kuin upeita maalauksia itsessään. Samaa henkeäsalpaavaa mestariutta hän osoitti A.J. Annillan Ikitiessä (2017). Kokonaisuutta tukee myös Kirka Sainion säveltämä musiikkiraita, joka luo juuri oikeanlaisia tunnelmia käymättä silti liian päällekäyväksi.

Elokuvaa on kuvattu isoilta osin Virossa, eikä paikallinen balttialainen rakennuskanta valitettavasti oikein näytä suomalaiselta. Pahemmin tuo seikka osui silmään Marian paratiisissa, jossa jokainen Tallinnassa käynyt tunnisti mm. Suurkarja-kadun. Sen sijaan iloinen yllätys on nähdä yhdessä ulkokuvassa Ateneumista sen naapuriin digitaalisesti sijoitettu muinainen Skohan talo nykyisen Makkaratalon tilalla.