Hevimpi reissu jatkaa suoraan siitä, mihin vuoden 2018 Hevi reissu päättyi. Impaled Rektum -metallibändin keikka Pohjois-Norjaan päättyi poikien vankilareissuun. Heidän uusi tarinansa alkaa tuosta kaukaisesta norjalaisesta rangaistuslaitoksesta, jossa bändi kakkuaan istuu. He yrittävät pitää yllä soittotaitoaan, mutta sadistinen vartija Dokken (Helén Vikstvedt) estää sen vaikka ylimitoitetuin keinoin.
Kun saksalainen musiikkituottaja, vilunkimies Fisto (Anatole Taubman) saapuu vankilaan tapaamaan bändiä erikoisen ehdotuksen kera, ja kun kitaristi Lotvosen (Samuli Jaskio) kotitila/teurastamo on pakkolunastuksen alla, päättävät pojat karata vankilasta ja lähteä soittamaan tunnetulle saksalaiselle metallifestivaalille Wacken Open Air.
Norjalaisesta vankilasta karkaaminen ei varsinaisesti vaadi suurta operaatiota, mutta peräänsä he saavat kostonhimoisen vartija-Dokkenin. Niinpä alkaa seikkailu, josta käänteitä ei puutu, kohti Saksaa muun muassa Baltian läpi.
Kuuden vuoden takainen Hevi reissu aiheutti jonkilaista riemastusta, mutta oli turhan hapuileva. Vuodet ovat tehneet tarinankerronnalle ja henkilöhahmojen kehitykselle hyvää, ja kakkososa on selvästi jäntevämmin kerrottu tarina. Hieman epävarma bändin laulaja Turo (Johannes Holopainen) yrittää pitää porukan kasassa jotenkin. Max Ovaskan Xytrax on totaalisena genrepuristina verraton tapaus. Hän tuntee lajityypin bändeineen ja heidän tuotantoineen paremmin kuin omat taskunsa eikä ole valmis tekemään kompromissejä oman bändinsä musiikin ja ilmiasun suhteen.
Lotvonen huolehtii kotinsa kohtalosta ja yrittää pysytellä Turon ja Xytraxin välillä. Mielisairaalasta viime elokuvassa bändiin liittynyt rumpali Oula (Chike Ohanwe) on lähes saanut vihanhallintaongelmansa kuriin. Lähes.
Tie-elokuva etenee mukavan jouhevasti, ja ohjaaja-käsikirjoittajat Jukka Vidgren ja Juuso Laatio loihtivat käänteitä silmien eteen. Hieman päälle puolentoista tunnin mitta on juuri passeli, ja tarina tulee kerrotuksi juuri sopivan nasevasti.
Lainareissussakin on käyty. Ainakin muutama asetelma on peräisin legendaarisesta Blues Brothersista: bändi vankilassa ja vankilakapina, tehtävä pelastaa itselleen jotain tärkeää musiikin avulla ja pitkällinen takaa-ajo ovat juuri kyseisen klassikon laarista kaivettuja. Ihan samanlaiseen romuralliin ja sotilaalliseen kiinniotto-operaatioon Hevimpi reissu ei sentään pääty.
Se mitä jää kaipaamaan, on oikeastaan kaikkien suomalaisten komedioiden helmasynti. Komediassa ei millään uskalleta tai sitten ei osata mennä tarpeeksi pitkälle. Ilmeisesti pelätään kauhusta kankeana yleisön reaktioita, jos mennään poliittisen korrektiuden ja hyvän maun rajojen tuolle puolen. Tämä taidetaan hienosti niin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Eikä tarvitse edes lähteä esimerkiksi Tanskaa kauemmaksi oppia saamaan. Nyt tehdään taas pikkusievää hauskaa jokaisen haaleaan makuun.
Hannu Liekso
Hevimpi reissu -elokuvan traileri
