Ron Howard on epätasainen ohjaaja, jonka reiluun kolmeenkymmeneen työhön mahtuu laajalti arvostettuja elokuvia kuten Apollo 13 (1995) ja Perhe on paras (1989), mutta myös totaalisia epäonnistumisia (Inferno, 2016).
Viime vuosina Howardin elokuvat ovat olleet kallellaan enemmänkin sinne heikompien saavutusten osastolle, mutta meillä teatterilevityksenkin saanut Netflix-uutuus Hillbilly Elegy löytää paikkansa jostain välimaastosta. Kerronnallisesti melko ongelmallinen perhedraama kuitenkin pitää otteessaan koko kaksituntisen kestonsa ajan ja onnistuu paikoin olemaan jopa koskettava.
J.D. Vancen muistelmiin perustuva Hillbilly Elegy sijoittuu kahteen aikakauteen, vuosiin 1997 sekä 2011. Jälkimmäiseen käytetään aivan liian paljon aikaa, sillä 90-luvun tapahtumat ovat ehdottomasti tarinan kiinnostavinta antia. Olisi riittänyt, että nykyaikaa (muistelmat julkaistiin vuonna 2016) olisi esitetty vain menneisyyden kehyksenä.
Hillbilly Elegy on näyttelijöiden riemuvoitto. Amy Adams on pääosassa ilmiömäinen ja osoittaa jälleen olevansa oman ikäluokkansa lahjakkaimpia kykyjä. Sivurooleissa nähdään useitakin hienoja suorituksia, mutta Glenn Close varastaa koko show’n. Itse asiassa silloin kun Close tai Adams eivät ole ruudussa, sen huomaa heti. Sen verran dominoivia nämä kaksi ovat, eikä tarinaa kerrota edes heidän kauttaan. Päähenkilö on J.D., jota näyttelevät pieteetillä Gabriel Basso vanhempana ja Owen Asztalos nuorempana.
Elokuva on hyvinkin ajankohtainen. Kymmenet miljoonat amerikkalaiset äänestivät hiljattain Donald Trumpia jo toistamiseen, ja elokuvassa nähtävät ohiolaiset ja kentuckylaiset ovat usein sitä ihmisryhmää, jonka äänestyskäyttäytyminen on selvästi konservatiivisempaan suuntaan, vaikka syntymästä saakka elämän valttikortit ovat olleet huonoja.
Howardin elokuvassa kristinuskoa vilautellaan jo ensiminuuteilla, mutta siihen ei ohjaajan tarvitse käyttää aikaa. Katsoja tajuaa heti missä mennään, ja päähenkilöt ovat varsin ylpeästi metsäkansaa. Englanninkielinen sana ”hillbilly” viittaa johonkin juntimpaan, mutta punaniskoiksi he eivät suostu itseään mieltämään. Jotkut voivat ehkä loukkaantua tästä elokuvasta.
Amy Adams esittää perheen äitiä, Beverlyä, jolla ei ole onnea miesten kanssa, ja usein muutetaan kämpästä toiseen uuden ihastuksen perässä. Perheen isoäiti (Glenn Close) seuraa aina turvallisella etäisyydellä. Sen verran yhtenäinen perhe kuitenkin on, etteivät välimatkat saa olla pitkiä. Beverlyllä on ongelmia myös päihteiden kanssa ja nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa häntä yritetään saada jo aikuisiksi kasvaneiden lasten taholta myös hoitoon.
Yhtä ja samaa työpaikkaa ei äiti ole koskaan pystynyt pitkään pitämään ja osittain tästäkin syystä J.D. ja hänen siskonsa näkevät perheen mummon oikeampana äitihahmona. Oma koti on aika lailla silkkaa kaaosta joten mummola ei ole huono vaihtoehto. Mummolta kuulee järjen ääntä, ja hän uskoo koulutukseen vaikkei olekaan kouluja käynyt.
Glenn Close saanee kahdeksannen Oscar-ehdokkuutensa tästä elokuvasta, ja koska hän ei ole voittanut koskaan aiemmin, niin häntä voisi pitää myös hienoisena ennakkosuosikkina. Myös maskeerauksen saralla elokuva on vahvoilla, sillä ikämeikit ovat todella realistisia. Lopputekstien aikana nähdään 90-luvun videomateriaalia, joista huomaa, että Adams ja Close ovat omineet hahmonsa eleet luihin ja ytimiin saakka.