Nuori järjestyspoliisi Loyan (Abdirahman Bile) noutaa vankilan portilta lapsuudenystävänsä Warsamen (Kamaludin Ahmed Abdulla), joka on – ainakin omien sanojensa mukaan – istunut syyttömänä tuomiota taposta. Sitten rikoksen tunnustaakin aivan toinen mies, ja näin Warsame olisi oikeutettu niin kutsuttuun koppikorvaukseen, eli valtion maksamaan korvaukseen jokaiselta syyttömästi istutulta vankilapäivältä. Tiedossa olisi ihan mukava pesämuna, mutta harmiksi operaation takana häärii ruotsalainen gangsteripomo (Deogracias Masomi), joka haluaa korvauksesta oman sievän siivunsa.
Loyan on juuri aloittanut työt uudella poliisiasemalla ja hakee siellä vielä paikkaansa samalla, kun yrittää pitää Warsamen kaidalla tiellä pois rikollisilta tavoilta. Helppoa siitä ei totisesti tule. Loyan ei myöskään peittele haluaan päästä rikospoliisin puolelle, mutta esimies Jokisalo (Sampo Sarkola) ei ajatukselle aivan heti lämpene. Loyan saa luvan hankkia riittävästi kannuksia piiska-autossa kokeneen parinsa Johannan (Heli Sutela) kanssa.
Eräänä päivänä Loyanin ja Johannan eteen tulee tehtävä, jossa mies näyttää kuolleen hypättyään epätoivoissaan parvekkeelta. Kuinka ollakaan kuollut mies virkoaa eloon. Hän osoittautuu rasistisessa ryhmässä pyöriväksi ammattirikolliseksi Antero Päiviöksi (Riku Kemppinen). Toettuaan hän vakuuttaa Loyanille haluansa muuttaa elämänsä paremmaksi saatuaan uuden tilaisuuden. Loyan haluaa auttaa miestä. Itsemurhayritys vaikuttaakin olevan murhayritys, jonka lonkerot näyttävät vievän syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja ehkä jopa poliisin riveihin.
Hyväveli on täynnä hyviä ideoita. Se on kunnianhimoinen yritys kertoa tarina syvästä ystävyydestä, monimuotoisesta nyky-yhteiskunnasta, rajat ylittävästä rikollisuudesta, rasismista, korruptiosta, hierarkisista valtarakenteista ja niin edelleen. Jos se kuulostaa isolta palalta kakkua, niin sitä se totisesti myös on. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sami Laitinen yrittää kertoa niin monta aihetta niin monelta kantilta, että väkisinkin tarina jää torsoksi ja sekavaksi. Mikään tarjotuista teemoista ei tule lopulta riittävästi käsitellyksi.
Laitisen edellinen pitkä elokuva Muutoksii vuodelta 2014 kertoi myös monikulttuurisesta Suomesta ja ystävyydestä. Välissä olleiden vuosien aikana hän on ilmeisesti kerännyt mieleensä niin monta aihiota, jotka haluaa kertoa, että tulee laittaneeksi ne kaikki samaan elokuvaan. Maltti olisi ollut valttia ja dramaturgian hiominen olisi tehnyt eetvarttia.
Selvästi Laitinen osaa kertoa tarinoita, eikä häneltä puutu kunnianhimoa. Näyttelijänohjaukseen olisi hyvä kiinnittää parempaa huomiota. Nyt erittäin kokeneetkin mukaan saaduista näyttelijöistä lipsahtavat liian helposti ja useasti reippaan ylinäyttelemisen puolelle. Samoin mukaan ovat mahtuneet rikoselokuvien kaikki, siis kaikki, asetelmat ja kliseet. Sääli.
Hannu Liekso