Viruksen nimi on heterosis ja sairastuneet on helppo huomata. Heidän ennen täydelliset kroppansa pyöristyvät, he äijähaarailevat ja katsovat jalkapalloa – yhtäkkiä he tuntevat tarvetta lisääntyä holtittomasti. Jim on kauhuissaan ja hänen vatsalihaksensa alkavat jo haihtua.
Marco Nguyenin ja Nicolas Athanén ohjaama elokuva katsoo heille rakasta yhteisöä rehellisin silmin.
– Ei sitä voi kieltää; ulkonäkö on homoille pakkomielle. Se on rankkaa tässä maailmassa, koska on oltava kunnossa ja nuori. Olen 43-vuotias ja miehet katsovat minua eri tavalla, toteaa Simon Balteaux, yksi kirjoittajista.
– Myös homo-yhteisössä on paljon toksista maskuliinisuutta, Nguyen toteaa. – Sitä luulee, että riittää sanoa olevansa homo, ja tajuaa, ettei sovi standardeihin, koska painaa liian paljon. Oli vapauttavaa kirjoittaa tätä ja kaikkia niitä vitsejä, koska puhuimme omista kokemuksistamme.
Hulluuden kärjistyessä ja ”gaystapon” jahdatessa Jimiä hän tapaa jonkun, joka ei välitä pinnallisuuksista. Nuori Lucien on kaapissa, mutta hän on valmis auttamaan – toisin kuin Jimin entiset seuraajat. Ehkä vielä on tilaa aidolle rakkaudelle?
– Pilkkaamme kaikkea, myös itseämme, Nguyen nauraa.
– Ihmiset tapaavat nähdä LGBTQIA+ -yhteisön yhtenä yhtenäisenä ryhmänä, mutta todellisuus on monimutkaisempaa. Samalla halusimme näyttää, että kun tapahtuu jotain kamalaa, joka uhkaa tuhota maailman, pystymme toivottavasti kohtaamaan ongelman yhdessä.
– Tuotantoyhtiömme on erikoistunut animaatioihin aikuisille. Seksuaalinen sisältö ei heitä hetkauta, mutta emme halunneet olla pornografisia tai yleensä liian vulgaareja. Siinä on seksiä, mutta se johtaa aina johonkin. Emme halunneet shokeerata, halusimme puhua rakkaudesta.
– Kasvoin maalla 1980-luvulla ja ajattelin olevani friikki. Tämän tekeminen oli katarsista. Nyt olen sinut omissa nahoissani ja Marco auttoi minua paljon: sanomme, että minä olen homo maalta ja hän homo kaupungista, Balteaux muistelee nauraen.
– Emme kasvaneet samalla tavalla, ja minulla kesti kauan hyväksyä itseni. En olisi aikaisemmin istunut näin [jalat ristissä], yritin näyttää maskuliinisemmalta. Nyt en välitä paskaakaan.
– Se on hyvänmielen komedia. Halusimme ihmisten tuntevan olonsa mukavaksi, Nguyen sanoo, ja Balteaux lisää:
– Näimme juuri videon kahdesta kuusikymppisestä katsojasta. Elokuvan jälkeen he sanoivat: ”Emme ymmärtäneet kaikkia viittauksia mutta nauroimme silti makeasti.” Halusin jakaa homo-yhteisön rikkauden ja kauneuden kaikkien kanssa.
Marta Bałaga, Cannes
