Moni varmaan tuntee Whitney Houstonin tarinan noususta 1980-luvulla maailmanmaineeseen ja henkilökohtaisten ongelmien alla musertumiseen 2000-luvulla. Taustatieto onkin tarpeen, sillä supertähdestä tehty elokuva on harmillisen tasapaksusti juoksutettu elämäkertaelokuva, joka toistaa tapahtumia Houstonin elämän varrelta pystymättä syventymään oikeastaan mihinkään tai antamaan niille mitään merkityksellisyyttä suhteessa toisiinsa.
I Wanna Dance puksuttaa eteenpäin kuvitetun Wikipedia-artikkelin kuivuudella. Ohimennen se viittaa syvempiin vesiin, mutta karttaa aina viime tipassa niihin sukeltamista kuin peläten kenen tahansa tahon suututtamista. Niinpä käsittelemättä jäävät lähipiirin uskonnollisiin ja verisuhteisiin perustuvat manipulaatiot kuin lähisuhdeväkivaltakin.
Käsittelemättä jäävät myös kysymykset Houstonin nuorena mahdollisesti kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta. Sen sijaan huhutusta suhteesta hyvään ystäväänsä tehdään kantava biseksuaalisuuden teema. Silti I Wanna Dance ei saa kunnon ristiriitaa Houstonin yksityiselämän ja roturajoja aikoinaan kuohuttavastikin rikkoneen puhtoisen julkisen imagon välille. Mieluummin vaalitaan myyttiä äkillisestä Tuhkimo-tarinasta, vaikka Houston oli toiminut mallina ja tunnettujen tähtien taustamuusikkona jo pitkään ennen omaa menestystään. Eikä Aretha Franklin ollut hänen kummitätinsä!
Samaa numeroiden mukaan maalaamalla tehdyn muotokuvan tuntua oli Kasi Lemmonsin edellisessäkin elokuvassa, orjien vapauttajana tunnetusta Harriet Tubmanista kertovassa Harrietissa. Ulkoisesti I Wanna Dance vaikuttaa paikoin jopa halvalta tv-tuotannolta, joka herää henkiin vain kuvatessaan hyvin toistettuja kampauksia ja esiintymisasuja.
Toisaalta, käytännössä kaikille lienee tuttu myös Whitney Houstonin upea ääni ja hänen virtuoosimainen kykynsä käyttää sitä. Ne ovat oleellisin peruste katsoa elokuva, jossa esikuvaansa välillä muistuttava Naomi Ackie onnistuu erinomaisesti huulisynkkaamaan diivan esiintymisiä. Välillä harmitteleekin, miksi resursseja on käytetty särmättömään kehystarinaan, kun olisi voitu vain laittaa putkeen upeita esityksiä ja katsoja olisi ollut vähintään yhtä tyytyväinen.
Ackien rinnalle Houstonin tähtiin nostavaksi tuottajaksi on kiinnitetty aina hyvä Stanley Tucci. I Wanna Dancen parasta antia ovatkin kohtaukset, joissa Tuccin hahmon juurevuus ja Ackien kuplivuus luovat hauskaa energiaa. Ja tietysti se aina karvat pystyyn nostattava hetki, kun I Will Always Love You räjähtää täyteen voimaansa.
Jouni Vikman