Kirjallisten menestysten tuominen valkokankaalle on määrittänyt Kenneth Branaghin uraa valtavasti. Aina kuolemattomista Shakespeare-tulkinnoista Harry Potterin Gilderoy Lockhartiin ja Wallanderiin, Branagh on onnistunut tuomaan ikonisista hahmoista esiin oman näkemyksensä ja jotakin tuoretta.
Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus on eittämättä klassisimpia salapoliisitarinoita. Tarina keskittyy kuuluisan belgialaisen etsivän Hercule Poirot’n matkaan Istanbulista Lontooseen, joka ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla. Yksi matkustajista saa surmansa ja syyllinen löytyy junasta.
Alkuperäisteoksen julkaisusta on kulunut yli 80 vuotta, mutta se pitää uusia sukupolvia otteessaan tänäkin päivänä. Ensimmäinen filmatisointi nähtiin vuonna 1974, jolloin Sidney Lumet ohjasi Albert Finneyn etsivän ohella yhtä massiivista tähtikavalkadia kuin Branagh tässä. Ansionsa on myös vuoden 2010 tv-elokuvalla, jossa nähtiin monille se ”ainoa oikea Poirot”, David Suchet.
Useiden katsojien onkin vaikea nähdä pääroolissa ketään muuta, varsinkin kuin viiksille on tehty jotain näinkin radikaalia. On helpotus kuitenkin huomata, että köykäiset viikset näyttävät itse elokuvassa paremmalta kuin siitä otetuissa still-kuvissa. Pian kaikki toissijainen unohtuu, kun vetävä tarina tempaisee mukaansa.
Idän pikajunan arvoituksen traileri antoi olettaa, että kyseessä olisi Branaghin Pirullista peliä -elokuvan (2007) tyylinen modernisointi, joka oli alkuperäiselle mestariteokselle lähinnä häpeäksi. Onneksi tyyli oli jäänyt vain traileriin ja julisteisiin.
Idän pikajunan arvoituksessa nähdään erittäin tyylikäs aloituskohtaus, ja elokuvan kuvaus ja visuaalinen ilme ovat muutenkin hienoa katsottavaa. Branagh on tehnyt kuitenkin viiksiensä lisäksi toisen, vielä radikaalimman valinnan: siinä missä kirja ja muut elokuvat tapahtuvat ahtaassa junassa, tässä versiossa tapahtumapaikka levähtää ja laajenee myös pikajunan käytävien ulkopuolelle.
Se tuo elokuvaan raikkaan tuulahduksen, mutta toisaalta poistaa tarinan keskeisimmän jujun. Idän pikajunan arvoitukselle olennainen ahtaassa tilassa koettava ahdistuneisuus ja vaaran tunne ovat tiessään. Juuri se teki tarinasta alun perin uniikin, nyt kyseessä on periaatteessa vain yksi Poirot-mysteeri muiden joukossa.
Elokuvan musiikista vastaa Patrick Doyle, jonka jännitteinen sävellys ansaitsee kiitoksen. Tähän liittyy myös hauska nippelitieto: Branagh teki yhteen Doylen sävellykseen sanat. Never Forget kuullaan Michelle Pfeifferin esittämänä elokuvan lopputeksteissä. Kappale on saanut jonkin verran nostetta veikkaustilastoissa, ja mikäli se sattuisi saamaan Oscar-ehdokkuuden, se olisi Branaghille kuudes. Erikoiseksi ja ennätykselliseksi tämän tekee se, että kaikki kuusi ehdokkuutta ovat eri kategorioista.
Idän pikajunan arvoitus vilisee tähtinäyttelijöitä ja kaikki saavat elokuvassa oman tähtihetkensä. Valitettavasti yhteiskohtauksia ei kuitenkaan ole kuin pari, mikä myös syö osaltaan yleisjännitettä. On myös sääli, että lähes kaikki tietävät elokuvan loppuratkaisun, mutta sille ei luonnollisesti voi mitään.
Elokuva on menestynyt maailmalla jo sen verran hyvin, että jatkoa on luvassa. Seuraavana vuorossa on Kuolema Niilillä, josta ehdittiin lopussa jo katsojille vinkata.