Intiimit tunnustukset

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Ranskan merkittävimpiin nykyohjaajiin kuuluvan Patrice Leconten (s. 1947) elokuvista on nähty Suomessa aiemmin muun muassa pakahduttavan kaunis mustavalkomestariteos Tyttö sillalla (La Fille sur le pont, 1999) sekä viiltävä Saint-Pierren murhenäytelmä (La Veuve de Saint-Pierre, 2000). Ensimmäinen on surrealistisiin sävyihin yltävä kuvaus veitsenheittäjän ja hänen avustajansa platonisesta rakkaussuhteesta ja jälkimmäinen tositapahtumiin pohjaava tragedia vuodelta 1850.

Intiimit tunnustukset vie Leconten takaisin tähän päivään ja arkirealismiin, mutta säilyttää ohjaajalle ominaisen visuaalisen majesteettisuuden. Tarinassa koko ikänsä samassa talossa asunut ja isänsä toimistoa jatkava verojuristi William (Fabrice Luchini) saa yllätysvieraan Annasta (Sandrine Bonnaire), joka on luullut astuneensa samalla käytävällä vastaanottoaan pitävän psykiatrin, tri Monnierin, puheille. Nainen alkaa vuodattaa avio-ongelmiaan tohtoriksi luulemalleen miehelle ja ehtii jopa varata uuden vastaanottoajan, ennen kuin ällistynyt juristi kykenee korjaamaan väärinkäsityksen.

Seuraavalla kerralla totuus paljastuu, mutta se ei estä Annaa jatkamasta vierailuja. Vain marginaalisesti onnellinen William on kyllästynyt staattiseen elämäänsä, jonka arkeen uusi käänne tuo pitkään kaivatun lisämausteen. Lisäksi, eikä mitenkään yllättäen, juristi lopulta rakastuu vierailijaan. Mutta mitä mieltä tästä kaikesta on Annan aviomies?

Intiimit tunnustukset on yksinäisten sielujen kohtaamistarina, jossa pääosaa näyttelevät äärimmäisen hallittu kuvallinen esillepano sekä sinfonisen sulavasti kulkeva vuoropuhelu. Ensiksimainittu on täyttä Lecontea ja jälkimmäinen puolestaan täyttä ranskalaista elokuvaa, jossa on aina hallittu merkitykseltään rikkaan ja tulkinnaltaan ihailtavan hiotun dialogin kadehtittavan helponoloinen tuottaminen.

Bonnairen ja Luchinin keskustelut ovat eläviä ja aidosti kiinnostavia ”istuntoja”, joiden kautta henkilöt rakentuvat kokonaisiksi kuin itsestään. Tämä on merkillepantavaa syystä, että elokuvassa liikutaan lopulta erittäin vähän neljän seinän ulkopuolella. Rajoittunut ympäristö toimii kuitenkin eduksi Luchinin hahmolle, jonka elämä peilautuu taitavana mikrokosmoksena juuri päätapahtumapaikkana käytetyn toimiston ja sen ohessa olevan asunnon kautta.

Kuviltaan kaunis ja sanoiltaan rikas tarina jää kuitenkin puolivälin jälkeen jauhamaan hiukan paikoilleen. Se ei varsinaisesti estä nauttimasta kokonaisuudesta, mutta päästää silti herpaantumaan koukusta, johon kahden vieraan intiimit keskustelut ovat siihen saakka kyenneet kiinnittämään. Kyseessä on vahvaan verbaalisuuteen luottava voyeristinen tunnepeli, joka lopulta kykenee enemmän kiehtomaan kuin antamaan.

Tarkkaan kompositioidut laajakangaskuvat ovat lumoavaa kamerankäytön estetiikkaa ja osoitus siitä, että linssin eteen ei todellakaan aina tarvita pelkkiä postikorttimaisemia. Leconte on jälleen toiminut itse kameraoperoijana, kuten lähes kaikissa elokuvissaan.