Isoäiti

GENRE ENSI-ILTA 13.05.2022 TÄHDET

Nautittava perhedraama hieman erilaisella kulmalla ja rankoilla aiheilla. Hienosti näytelty Isoäiti onnistuu pysymään kepeänä ja viihdyttävänä elokuvana. (Ikäraja K-12)

Uusiseelantilainen elokuva on harvinaista herkkua Suomen valkokankailla, ja siksi on erityisen ilahduttavaa, että elokuva on niinkin tasokas kuin Isoäiti. Elokuvan alkuperäinen nimi on Juniper, joka tarkoittaa katajaa. Katajan katsotaan symboloivan esimerkiksi viisautta ja voimaa, ominaisuuksia, jotka sopivat hyvin elokuvan päähenkilöön.

Teini-ikäinen Sam kamppailee jonkinasteisen masennuksen kanssa. Hänen äitinsä on kuollut vähän aikaisemmin, mistä syystä Sam elää kaksin isänsä Robertin kanssa. Arki muuttuu, kun Robertin äiti, Lontoossa asuva Ruth, muuttaa väliaikaisesti heidän luokseen. Ruthin mukana muuttaa myös nuori sairaanhoitaja Sarah, joka auttaa jalkansa telonutta vanhaa rouvaa.

Robert jättää Samin, Ruthin ja Sarahin kolmistaan, kun hän lähtee Lontooseen hoitamaan varakkaan äitinsä raha-asioita. Ruth on jäänyt pojalleen ja lapsenlapselleen etäiseksi, eikä heidän välejään voi kuvata kovin lämpimiksi. Sam ei ole kiinnostunut tutustumaan isoäitiinsä, joka juo laatikollisen viinaa viikossa.

Vaikka Sam on turhautunut, yhteinen sävel löytyy yllättävistä paikoista – sukupolvien välisten kuilujen väliin siltaa rakentavat yhteiset kiinnostuksen kohteet, kuten alkoholi, huumorintaju sekä ihastuttava Sarah-sairaanhoitaja. Ruth ei ole kiinnostunut keskustelemaan papin kanssa, vaan kaipaa keskusteluja ja kokemuksia – vaikka jalka on poissa pelistä, voi silti pitää hauskaa.

Isoäidin suoraviivaisesta tarinasta on kuitenkin poimittavissa useita teemoja, jotka tekevät elokuvakokemuksesta ilmavan. Tietysti on riski tupata puolentoista tunnin elokuvaan liian paljon tavaraa, mutta onnistuessaan sellaiset teokset yleensä ovat niitä, jotka tulevat kestämään aikaa.

Terveyspoliittiset kannanotot eritoten elokuvan loppuvaiheilla nousevat kärkeen, mutta terveys on teemana läpi elokuvan. Nuoren miehen mieli horjuu omien tragedioiden seurauksena, mutta mikäli ehtii elää vanhaksi, keho ei enää kestä samalla tavalla elämää kuin aiemmin. Osansa tietysti on varmasti alkoholissa, josta on tullut Ruthin elämän sisältö.

Toisaalta alkoholistimuori rikkoo tietynlaisia stereotypioita, joita erityisesti isomman luokan elokuvissa on, vaikka ikäihmisten liika alkoholinkäyttö onkin olemassa oleva ilmiö. Isoäidissä alkoholismia ei kuitenkaan esitetä millään tavalla groteskisti, vaan hyväntuuliseen elokuvaan sopivalla eleganssilla. Ikään kuin elokuvantekijät olisivat halunneet sanoa, että elämä on nautintoja ja pieniä paheita, mikä on oikeastaan hyvä opetus.

Ruth on arvoituksellinen hahmo, eikä hänestä ole tehty millään tavalla tylsää: hän on entinen sotakuvaaja, joka on nähnyt tragedioita ja tuhoa. Ehkä se on kovettanut Ruthin, tehnyt hänestä vahvan nautiskelijan. Sota tuo tietysti osaltaan Ruthia lähemmäksi tätä päivää, sillä jälleen uusi sota on käynnissä, vieläpä Euroopassa.
”Sota on tuhlausta, pelkkää järjetöntä tuhlausta”, Ruth muistuttaa nuorisolle.

Aiemmin näyttelijänä tunnetun Matthew J. Savillen esikoisohjaus on eheä kokonaisuus. Tässä tapauksessa on selkeästi ollut hyötyä siitä, että Saville on myös käsikirjoittanut elokuvan. Hän tuntuu tietäneen mitä halusi, ja pystyi toteuttamaan visionsa. Käsikirjoitus on paikoin ennalta-arvattava, mutta tarina on kerrottu niin vahvasti, että tietyt käänteet tulevat myös yllätyksenä.

Kliseet eivät tunnu tympeiltä, ehkä siksi, että henkilöhahmot ovat niin vahvasti rakennettu. Kaikki tuntuvat oikeilta ihmisiltä, mistä kiittäminen on näyttelijöiden lisäksi vahvasti Savillen käsikirjoitusta. Isoäiti tuntuu henkilökohtaiselta, mikä on aina plussaa.

Elokuvan näyttelijät tekevät ensiluokkaista työtä. Uransa alussa oleva nuorukainen George Ferrier tekee surullisen Samin roolissa kypsän roolityön, eikä varjoon jää myöskään hyvässä nosteessa oleva Edith Poor, jonka kiltillä sairaanhoitajalla tuntuu olevan aistien varaista sähköä kaikkien henkilöhahmojen kanssa.

Meritoitunut sivuroolien kasvo Marton Csokas on Robert, jolla tietysti on omat ongelmansa. Myöskään hänen roolinsa ei jää yksitasoiseksi, vaan pelko ja lämpö ovat jatkuvasti läsnä. Isä yrittää parhaansa, mutta voimat eivät aina voi riittää – onhan hän ihminen, joka on juuri menettänyt kumppaninsa.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Charlotte Rampling, joka tekee (taas) yhden uransa hienoimmista roolitöistä. Rampling on nappivalinta Ruthin rooliin. Kaikessa vähäeleisyydessään ja elegantissa ilmaisussaan Rampling onnistuu tekemään Ruthista juuri sellaisen henkilön, jota katsoja voi ymmärtää, myös niinä hetkinä, jolloin on hankala perustella miksi pitäisi.

Rampling vaikuttaa muutenkin olevan lähellä hahmoaan: he molemmat ovat periksiantamattomia ja tekevät sitä mitä haluavat. Kun katsoo näyttelijälegendan roolivalintoja, väite on hyvin perusteltu.

Jesse Raatikainen


YouTube video