John Wick: Chapter 3 – Parabellum

GENRE ENSI-ILTA 15.05.2019 TÄHDET

John Wick -elokuvasarjan kolmas osa on harvinaisen taidokkaasti toteutettua mutta samalla yksitotista väkivaltaviihdettä.

Vuoden 2014 John Wick oli yllätyshitti, joka nosti urallaan laskusuuntaan joutuneen Keanu Reevesin takaisin toimintatähdeksi.  Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt John Wick: Chapter 2 oli sitäkin isompi menestys, joten ei ihme, että Reevesin esittämä koiria rakastava salamurhaaja jatkaa seikkailujaan.

Elokuvasarjan kolmas luku John Wick: Chapter 3 on saanut alaotsikon Parabellum, ja tällä kertaa Wick joutuu itse pakenemaan häntä jahtaavia palkkionmetsästäjiä. Menestyksen myötä budjetti on kasvanut, joten kaikki on isompaa ja suurempaa. Juonikuvioon ei tosin tälläkään kertaa kannata liikaa takertua.

Kaikki kolme osaa ohjannut Chad Stahelski on entinen stuntmies, ja pääosaa esittävätkin Reevesin ohella näyttävät taistelukohtaukset. Erilaiset turpaanmätkimiset, veitsenheiluttelut ja päähänampumiset jatkuvat entiseen malliin, ja niitä tulee liukuhihnalta. Nyt kierroksia nostetaan ottamalla mukaan moottoripyöriä ja hevosia.

Taidokas koreografia rinnastetaan elokuvassa osoittelevasti balettiin ja ikään kuin viitataan, että eräänlaista taidetta tämäkin on. Taiteeksi sanominen on liioittelua: John Wick 3 on suoraviivaista väkivaltaviihdettä, mutta pakko myöntää, että toimintakohtaukset on toteutettu harvinaisen taidokkaasti. Vastaavaa on nähty viime vuosina todella harvoin. Mieleen tulee lähinnä indonesialaiselokuva The Raid: Redemption (2011) ja sen jatko-osa.

Samalla on tosin todettava, että vaikka John Wick: Chapter 3 on häpeilemätöntä viihdettä, otetaan kaikki aivan liian vakavasti: huumoria on yhtä vähän kuin eurooppalaisissa taide-elokuvissa. Tappaminen ja tappeleminen on niin vakavaa hommaa, että siinä pitää olla tyylikkäät mustat puvut päällä ja naama koko ajan peruslukemilla. Vitsikkäille onelinereille ei kyllä olisi aikaakaan, sen verran nopeasti kädet viuhuvat ja aseet laulavat.

Merkittävään sivurooliin on nostettu Halle Berry, joka esittää Wickin tappajakollegaa ja vanhaa ystävää, jonka saksanpaimenkoirat purevat pahiksia ilkeästi munille. On sinänsä hyvä asia, että tällä kertaa Berry ei ole mikään tyhjäpäinen Bond-tyttö, vaan aivan yhtä kova tappaja ja tappelija kuin Wick.

Romanttista suhdetta heidän välilleen ei edes yritetä rakentaa, eikä sellaiselle elokuvassa ei tilaa olekaan. Ja mihin sitä tarvittaisinkaan, kun roiskiminen haulikolla ympäriinsä tai sapelin penetroiminen silmämunan läpi on orgastisempaa kuin mikään seksi.

Hellyyttä tässä elokuvassa osoitetaan vain koiralle, joka pääsee Wickin rapsutettavaksi kunniapaikalle taksin takapenkille. Siihen ei yksikään nainen pysty. Loppujen lopuksi nainenkin on John Wickille vain apuväline ja koston välikappale.

On olemassa ihmistyyppi, joka katsoo sunnuntaisin krapulassa toimintaviihdettä ja syö pizzaa, ja siihen tarkoitukseen John Wick: Chapter 3 – Parabellum on varmasti nappivalinta. Kriittisin silmin katsottuna se on kuitenkin kokonaisuutena keskinkertainen. Suurin vaara on siinä, että yksitotisesta toiminnasta saa yliannostuksen. Reilut kaksi tuntia suoraviivaista toimintaa muuttuu puuduttavaksi, vaikka mittelöt näyttäisivät kuinka hyviltä.

Jussi Huhtala