Johnny English on James Bond -elokuvien kaavoja varioiva agenttielokuvaparodia, jonka nimiosassa nähdään Rowan ”Mr. Bean” Atkinson erittäin innokkaana mutta valitettavan ammattitaidottomana brittiagenttina. Koomisten kohtausten joukossa on yhtä paljon ohilaukauksia kuin täysosumia, mutta kokonaisuutena elokuva on kuitenkin siedettävissä määrin hauskuuttavaa viihdettä, ja ilman muuta reippaasti parempi kuin muutaman vuoden takainen Spy Hard, joka oli aivan kamala amerikkalaisväännös samasta aiheesta.
[Johnny English]Nimihenkilö Johnny English on Britannian tiedustelupalvelussa – joka on saanut tässä elokuvassa uuden koodinimen MI7 – työskentelevä innokas virkamies. Hän tekee leipätyötään kirjoituspöydän takana, mutta haaveilee kuitenkin varsinaisista agenttihommista eksoottisissa paikoissa. Johnnyn tilaisuus koittaa, kun MI7:n kenttäagenttien eliitti tulee kertaheitolla eliminoiduksi vihollisen onnistuneessa pommiattentaatissa. Samaan aikaan on saatu vihiä siitä, että joku ilkeämielinen taho suunnittelee Englannin kruununjalokivien ryöstämistä, ja Johnny pääsee oikeisiin agenttihommiin innokkaan apulaisensa Bough'n (Ben Miller) kanssa.
Arkkikonnan rooliin on saatu houkuteltua huipputason luonnenäyttelijä John Malkovich, joka onnistuukin ranskalaisylimys Pascal Sauvagen roolissa keventämään hiukan tosikkomaista näyttelijäimagoaan. Malkovichin todella paksu ranskalaisaksentti on yksi elokuvan hauskimmista yksittäisistä elementeistä ja niin onnistuneen överiksi vedetty, että saa aikaan naurunhörähdyksiä silloinkin kun repliikkeihin ja tilanteisiin ei edes sisälly mitään muuta hauskaa. Pääosa elokuvan nauruista kuitenkin syntyy Johnnyn törttöilyistä, joita Bough yrittää parhaansa mukaan ehkäistä ja korjailla.
Johnny English etenee sketsimäisesti melko yksinkertaisen komediajuonensa puitteissa loppuun saakka. Sen epäonnistuneimmat hauskuutukset ovat voittopuolisesti tarinan alkupuolella, minkä jälkeen meno selvästi paranee ja elokuva onnistuu lopulta poimimaan kolmannen tähtensä. Kohtaukset sushi-ravintolassa ja hautausmaalla ovat erityisen mieleenpainuvia, ja jopa itseään kuningatarta kiristetään oikeaoppisesti uhkaamalla tämän corgin henkeä. Fyysisempää komediaa edustaa kohtaus, jossa Johnny joutuu hienoihin juhliin lihasrelaksanttien vaikutuksen alaisena.
Kaunis laulajatähtönen Natalia Imbruglia hehkuu naispääosassa, ja osoittaa pärjäävänsä myös yksinkertaisissa näyttelijänrooleissa. Ohjaaja Peter Howittille Johnny English on rutiinityö, jonka kantavia voimia ovat pikemminkin käsikirjoituksen vitsit ja Atkinsonin koomikonkyvyt kuin hänen panoksensa. Käsikirjoittajat Neal Purvis ja Robert Wade tietävät hyvin mitä parodioivat, ovathan heidän kynistään lähtöisin myös kaksi viimeisintä Bond-elokuvaa, Kun maailma ei riitä (1999) ja Kuolema saa odottaa (2002).
Johnny English on selkeäpiirteistä suuren yleisön hauskuuttamista, vailla mitään syvällisempää sanottavaa tai vähäisintäkään taiteellista kunnianhimoa. Se ei jää missään suhteessa elokuvan historiaan mutta on omassa sarjassaan täysin mukiinmenevää katsottavaa.