Jumanji: Welcome to the Jungle

GENRE , , ENSI-ILTA 22.12.2017 TÄHDET

Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa, kun kulttielokuvaa lähdettiin uusimaan. Lopputulos ilahduttaa varsinkin nörttihuumorin ystäviä, vaikkei lopputulos tietty mitään korkeakulttuuria ole.

Rooli- ja videopelipelaaminen mahdollistaa pelaajan hyppäämisen jonkun aivan toisenlaisen hahmon nahkoihin. Itselläni on esimerkiksi tapana valita joko joku todella vierasperäinen rotu (yleensä örkit) ja/tai naishahmo, koska kuka nyt aina jaksaa olla oma itsensä? Eikö se ole koko eskapismin idea, että pääsee reaalimaailmaa karkuun ja ottamaan itsestään lomaa?

Jumanji: Welcome to the Jungle lähtee juuri tästä ajatuksesta. Mitä tapahtuu, kun nörtti isketään lihaskimpun kehoon, koulun hottismuija pistetään lihavan, keski-ikäisen miehen kroppaan, voimakas atleetti ahdetaan heikon hiirulaisen sisään ja nörttitytöstä tehdään miehiä nielevä tuhokone?

Eikö kuulosta hauskalta? No sitä Jumanji nimenomaan on. Todella typerää hauskanpitoa pippeleiden, tissien ja muiden ulokkeiden kustannuksella. Stereotypioita voi murtaa myös näin.
Eikä elokuva pelkkää alapäähuumoria ole, vaan se on mukava sotku nörttimenoa, pelikliseitä, roolileikkejä, rakkautta ja toveruutta. Oikein perinteinen seikkailuelokuva siis. Parituntinen vierähtää kuin siivillä, eikä varsinaisia suvantokohtiakaan ole leffaa rasittamassa.

Myös alkuperäinen Jumanji on hilpeä kohellusseikkailu. Huippunäyttelijöiden tähdittämä elokuva ilmestyi vuonna 1995. Edesmennyt Robin Williams sekä Kirsten Dunst, Jonathan Hyde ja muut tyypit tekivät erinomaista työtä, ja leffaa voineekin pitää jonkinlaisena kulttitapauksena. Ei siis ole mikään ihme, että tällainen ilmiö saa jatkoa.

Uusi Jumanji jatkuu siitä, mihin ensimmäinen loppuu. Mies löytää tutun näköisen puulaatikon rannalta ja vie sen kotiinsa. Miehen poika tulee käynnistäneeksi pelin ja hänet imaistaan sen sisuksiin. Kuluu useita vuosia, mutta uusia pelaajia ei löydy mistään. Mitä Jumanjin pitää siis tehdä?

Peli päivittää itsensä vastaamaan nykypäivän standardeja, joten se muuttuu retrohenkiseksi konsoliksi, koska eihän kukaan nykyään pelaa mitään lautapelejä (tiedetään, tiedetään, ne ovat taas siistejä!). Eipä aikaakaan, kun vastentahtoiset pelaajat päätyvät Jumanjin sisälle ja suureen seikkailuun. Jee!

Dwayne ”The Rock” Johnsonin ja Jack Blackin vetovoimaista meininkiä on hauska seurata. Kaksikko kiskoo leffaa harteillaan kuin villiintynyt virtahepolauma – tai ainakin kuin kaksi kiimaista norsua. Tavaraa tuhoutuu, porukkaa lahdataan ja läppä lentää melko isosti. Kevin Hart on oma itsensä (oli se sitten hyvä juttu tai ei) ja Karen Gillan vetää oikein pirtsakan roolin epäröivänä ja epävarmana flirttailevana tappokoneena.

Eihän tästä voi olla tykkäämättä. Pitää kuitenkin myöntää, että on pienimuotoinen ihme, että leffa on näinkin hyvä. Robin Williamsin painolasti tuntuu nimittäin erityisen raskaalta. Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa.

Ei Jumanji mitään taidetta ole, mutta sen parissa viettää aikaansa oikein mielellään. Erityinen nörttisuositus lienee tarpeen, nimittäin sen verran paljon leffassa on peliläppää – tai oikeastaanhan se on ihka oikea pelileffa.