Käräjävuorentie on erikoinen poikkeus kotimaisessa elokuvatarjonnassa. Se ei ole saanut elokuvasäätiön tukea, eikä sillä ole muitakaan merkittäviä rahoittajia. Etelä-Pohjanmaan maisemiin sijoittuva elokuva on tuotettu pikkurahalla pitkälti amatöörivoimin.
Suomessa on tehty riippumattomia elokuvia ennenkin, mutta harvoin ne saavat teatterilevitystä. Ja vielä harvemmin teattereissa esitettävä elokuva on tehty Käräjävuorentien tapaan talkootyönä.
Käräjävuorentien on ohjannut kaksi nuorta peruskoulunopettajaa, jotka toimivat myös käsikirjoittajina ja tuottajina. Essi Mitronen on harrastanut aiemmin näyttelemistä. Anna Peräaho on ohjannut pari harrastajaelokuvaa. Tältä pohjalta he ovat ennakkoluulottomasti lähteneet tekemään pitkää elokuvaa. Käräjävuorentiessä on mukana joitakin ammatilaisiakin, kuten näyttelijä Marjut Maristo, jolla oli toinen pääosa Kielletyssä hedelmässä ja näkyvä rooli Pussikaljaelokuvassa.
Varsinainen päähenkilö on Miska Kajanuksen esittämä musiikkitoimittaja Samu, joka lähtee Helsingistä isiensä maille Etelä-Pohjanmaalle juttukeikalle. Samu tutustuu paitsi muusikon uran jättäneeseen Suviin (Maristo) myös isänsä sukuun, joka on välirikon takia jäänyt vieraaksi.
Se, että elokuvan tekijät eivät ole alansa ammattilaisia, ei sinänsä ole huono asia. Kengännauhabudjetilla ja ilman koulutusta on saatu aikaan merkkiteoksiakin. Tosiasia kuitenkin on, että Käräjävuorentie myös näyttää harrastelijoiden työltä. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Näyttelijöiden repliikeistä saa selvän. Kamera kuvaa tapahtumia realistiseen tyyliin. Se on hyvä alku, mutta käsikirjoitus on naiivi ja yllätyksetön eivätkä henkilöhahmot tarjoa mitään kiinnostavaa. Siitä tuntuu puuttuvan oma elokuvallinen ilmaisutyyli kokonaan. Käräjävuorentie on elokuvana kuin pöytälaatikosta kaivettu romaanikäsikirjoituksen raakile tai näytelmäkerhon esitys, jolle ystävänä tai sukulaisena voi rohkaisevasti taputtaa, mutta josta on kriittisesti tarkasteltuna vaikea löytää todellisia elokuvallisia ansioita.