”Tarkoitus pyhittää keinot” -sanontaa on istutettu niin Ruhtinas-teoksestaan tunnetun Niccolò Machiavellin suuhun kuin katolisen jesuiittaveljeskunnan ohjenuoraksi. Kummankaan tueksi ei oikein löydy näyttöä. Niin tai näin, tällaiseen periaatteeseen Yhdysvaltojen liittovaltion keskusrikospoliisi FBI turvautui selvittäessään 1960-luvulla syvässä Etelässä tapahtuneita rasistisia murhia.
Vuonna 1966 Mississipissä musta menestyvä liikemies ja äänioikeusaktivisti Vernon Dahmer (Giancarlo Esposito) murhataan. Paikallinen poliisi ei tunnu saavan – tai halua saada – tutkintaa käyntiin, mutta paikallista Ku Klux Klaania epäillään. Juttu lankeaa FBI:lle, jonka paikallinen päällikkö (David Strathairn) määrää tehtävään Chicagosta siirretyn mustan erikoisagentti Wayne Striderin (Yahya Abdul-Mateen II), koska tämä on lähtöisin alueelta ja tuntee sen. Äärimmäisen rasistisessa Etelässä edes FBI:n virka ei auta häntä pääsemään eteenpäin. Niinpä FBI päättää lähettää tutkintaa vauhdittamaan toisenlaisia keinoja.
Noita keinoja käyttämään paikalle määrätään New Yorkin Colombon mafiaperheen kapteeni ja häikäilemätön tappaja Gregory Scarpa (Mark Wahlberg), josta FBI:n onnistui tekemään tiedonantajansa. Hän oli ollut vastaavissa hommissa etelässä jo vuonna 1964, joten tuloksia oli jo tullut. Strider määrätään Scarpan yhteyshenkilöksi. Siitä ei tule helppoa, koska kumpikin mies on, lievästi sanottuna, vastentahtoinen tekemään keskinäistä yhteistyötä.
Pikkuhiljaa tapaus alkaa selvitä. Scarpan metodit eivät todellakaan täytä lain kirjainta eikä henkeä, mutta tuossa ympäristössä ei muu tepsi. Niin Striderkin joutuu pohtimaan kantaansa puhtoista metodologiaansa kohtaan.
Keinolla millä hyvänsä perustuu tositapahtumiin. Gregory Scapra (1928–1994) todella oli hurjamaineinen mafian palkkatappaja, joka oli menestynyt muussakin alamaailman toiminnassa. Hän oli joutunut FBI:n kynsiin saadakseen kevyemmän tuomion raskaista rikoksista syytettynä. Hän kävi Etelässä FBI:n keikoilla vuosina 1964 ja -66, ja joutui muutenkin avustamaan virastoa. Sen sijaan Striderin hahmo perustuu toiseen agenttiin vasta 1980-luvulla.
Elokuva vetää mukavasti, ja 1960-luvun Etelän painostava tunnelma roturistiriitojen keskellä on hyvin luotu. Mark Wahlberg nyt ei ole kummoinenkaan luonnenäyttelijä mutta istuu rooliin oikein mukavasti. Yahya Abdul-Mateen II:n työ on selvästi syvempää, ja hän on turhautuneen mustan erikoisagentin roolissaan erinomainen. Välillä kaksikon välinen kemia toimiin paremmin, välillä hieman heikommin, mutta tarina etenee jouhevasti. Elokuva onnistuu pohtimaan hyvin nimessään esittämäänsä problematiikkaa vajoamatta silti liiaksi filosofian syövereihin, viihteestä kun kuitenkin on kyse.
Hannu Liekso
