The Killing of a Sacred Deer

GENRE , ENSI-ILTA 03.11.2017 TÄHDET

Erityisesti The Lobsterin ystäviä hemmotellaan yhtä vinksahtaneella ja absurdilla maailmalla, mutta viedään vielä pidemmälle kauhun ja ahdistavuuden rajamaille.

Voidaan sanoa että Kreikan lahja elokuvamaailmalle, Yorgos Lanthimos, löi itsensä ja tyylinsä läpi kahden vuoden takaisella draamakomedialla The Lobster. Elokuva toi ohjaaja-käsikirjoittaja Lanthimosille ja hänen kirjoittajakumppanilleen Efthymis Filippoulle jopa heidän ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta käsikirjoituksesta.

Mystinen ja ahdistava The Killing of a Sacred Deer jatkaa kaksikon voittokulkua. Elokuva palkittiin parhaan käsikirjoituksen palkinnolla Cannesissa, mutta parhaan elokuvan palkinto jäi tänäkin vuonna saamatta. Tosin, mikäli Lanthimoksen inspiraatio ei laannu, on vain ajan kysymys milloin pääsemme juhlimaan hänen ensimmäistä pääpalkintoaan.

The Killing of a Sacred Deer keskittyy sydänkirurgi Steveniin ja hänen perheeseensä. Hänen vaimonsa on menestyvä silmälääkäri, heillä on kaksi lasta ja elämä hienostoalueen omakotitalossa on suoranaista yläluokkaista unelmaa. Steven hengailee hieman erikoislaatuisen 16-vuotiaan Martinin kanssa ostaen tälle muun muassa kalliita lahjoja. Isänsä menettänyt poika on löytänyt Stevenistä isähahmonsa.

Kun Steven päättää esitellä Martinin perheelleen, alkaa hyytävä tapahtumien sarja. Martin tahtoo vastavuoroisesti esitellä Stevenin yksinäiselle äidilleen toivoen, että heistä kolmesta tulisi uusi perhe. Steven ei halua tätä, joten Martin uhkaa Stevenin perheelle tapahtuvan pahoja, yliluonnollisia asioita mikäli häntä ei totella. Pian Steven huomaa olevansa mahdottomien päätösten edessä.

Elokuvan kekseliäisyyttä ei voi kun ihailla. Käsikirjoitus on poikkeuksellinen ja absurdi, aivan kuten The Lobsterinkin. Lanthimosia voisi hyvinkin verrata elokuvantekijänä Aki Kaurismäkeen: molemmilla on täysin omaperäinen ja jäljittelemätön tyyli tehdä elokuvia, molempien töissä on tiettyä poliittista pohjavirettä – unohtamatta riisuttua, kaurismäkeläistä ilmaisua ja kuivakkaa huumoria. Huumorin Lanthimos vie tosin huomattavasti Kaurismäkeä karumpaan ja mustempaan suuntaan.

Päällisin puolin The Killing of a Sacred Deer on temaattista jatkoa The Lobsterille. Teoksena se on entistä synkempi ja huomattavasti hyytävämpi. Ohjaaja on pysynyt uskollisena omalle tyylilleen, mikä on erittäin viisasta: hänen tyylinsä on tuttu ja sitä on suorastaan rakastettu. Elokuvan kuvaus ja lavastus on yksinkertaisen tyylikästä ja yhteensopivaa, puhdasta ja viileää, mikä toimii hyvänä vastapainona elokuvan tarjoamalle vinksahtaneelle todellisuudelle. Ja toisaalta sellainenhan sairaala miljöönä on – ei ole poikkeus, että sairaala tai hotelli on yleinen tapahtumapaikka kauhuelokuvissa.

Näyttelijäntyö toimii alusta loppuun: Colin Farrell on jo pidempään tehnyt elokuvia Euroopassa selkeästi käsikirjoitus ja kiinnostavat projektit edellä. The Lobsterin ja Sacred Deerin outous ja kekseliäisyys varmasti kiehtoo häntä enemmän kuin elokuvista maksettu korvaus. Toisaalta ohjaajan tyyli sopii hänen näyttelijänlaadulleen selvästi paremmin kuin hyvin.

Myös Nicole Kidman vaikuttaa nauttivan haasteellisesta roolistaan. Haasteelliset, erilaiset ja mielenkiintoiset roolit kun tuntuvat olevan Hollywoodissa nykyään kiven alla, varsinkin naisnäyttelijöillä. Kaikki kiinnostavat ja taiteellisesti kunnianhimoiset projektit tehdään joko televisiossa, suoratoistopalveluissa tai Euroopassa.

Myös nuoriso tekee elokuvassa vaikuttavaa työtä: Barry Keoghan on suorastaan hyytävä Martin, joka terrorisoi Farrellin ja Kidmanin hahmojen perheonnea. Hän manipuloi heidän raivostuttavaa tytärtään Kimiä, jota Raffey Cassidy tulkitsee hienosti, ja pelottelee heidän poikaansa, Sunny Suljicin suloista pikku-Bobia.

The Killing of a Sacred Deer pohtii suuria filosofisia kysymyksiä, esittäen oman räävittömän ja dystopisen versionsa Alan J. Pakulan mestarillisesta Sofien valinnasta. Tässä versiossa ihmisyys vain on näennäisesti mutkattomampaa ja yksinkertaisempaa kuin meidän maailmassamme. Niin mutkatonta, että suuri draama muuttuu paikoin hillittömäksi komediaksi. Näinhän se tosin elämässäkin menee: lopulta kaikki mitä elämässä yrittää vakavissaan tehdä onkin vain kaikin puolin naurettavaa.