Saara Cantellin esikoispitkä Unna ja Nuuk (2006) oli lastenelokuva, jossa seikkailtiin kivikaudella. Hänen toinen elokuvansa on täysin erilainen työ.
Cantellin käsikirjoittama ja ohjaama Kohtaamisia on aikuisten draama, joka on jo ehditty palkita Nordische Filmtage -festivaalilla Lyypekissä.
Kohtaamisia koostuu useasta episodista. Erillisistä tarinoista muodostuu yhteisten henkilöiden ja tapahtumapaikkojen kautta yhtenäinen mosaiikki. Päähenkilöt ovat eri-ikäisiä naisia, joiden taustat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan.
Martta (Anneli Sauli) on 78-vuotias eläkeläinen. Hänellä on salaisuus, jota hän ei halua jakaa sukulaistensa kanssa. Martan tyttärentytär Emmi (Jenni Banerjee) on nuori äiti, joka tuntuu kaikin puolin joutuneen elämässään harhateille. Martan naapuri Meri (Meri Nenonen) on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa. Merin rakastajan onneton vaimo (Johanna af Schultén) on lääkärinä sairaalassa, jossa työskentelee myös kaksi maahanmuuttajanaista. Sairaanhoitajat Fardusa (Maryan Guuled) ja Olga (Elena Spirina) yrittävät molemmat omalla tavallaan sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Naisia yhdistää se, että kaikkien on tehtävä elämässään vaikeita valintoja. He kaikki tuntuvat olevan elämässään käännekohdassa. Roolihahmot tuntuvat pohtivan, mikä elämässä on tärkeää. Kykenenkö niitä tärkeitä asioita saavuttamaan. Uskallanko tehdä valintoja, jotta saisin haluamani? Vai haluanko edes muutosta elämääni?
Kohtaamisia on tuotettu suomalaisittainkin erittäin pienellä budjetilla (noin 560 000 euroa) – ja ilmeisesti myös normaalia nopeammalla aikataululla. Nämä käytännön seikat eivät ole estäneet sitä, että Cantell on saanut aikaan vaikuttavan elokuvan.
Kohtaamisia on elämänmakuinen ja uskottava työ, josta täysin puuttuu kotimaisia elokuvia niin usein vaivaava teennäisyys ja kömpelyys. Roolihahmot ovat todellisen tuntuisia oikeita ihmisiä, joiden elämää seuratessa unohtaa katsovansa näyttelijöitä.
Elokuvan eri jaksot on kuvattu yhtenäisinä otoksina ilman leikkauksia. Se ei välttämättä pitkässä elokuvassa kuulosta hyvältä ratkaisulta, mutta Cantell on tällä kuvaustekniikalla saanut luotua intensiivisen tunnelman, josta tulee mieleen dokumenttielokuva. Eipä lienekään sattumaa, että kuvaaja Marita Hällfors on kuvannut aiemmin dokumentteja (Punk – tauti joka ei tapa, Family Meeting). Hällforsin kameratyöllä on elokuvan onnistumisessa ratkaiseva merkitys.
Jussi Huhtala