Nakamori (Masatoshi Nagase), arvostettu entinen kuvaaja, kärsii tasaisesti heikkenevästä näkökyvystä, jota hän ei suostu tunnustamaan todeksi. Paljon häntä nuorempi Misako (Ayame Misaki) on palkattu valmistelemaan elokuviin kuvailevia ääniraitoja näkövammaisia varten.
Kun he kohtaavat, he eivät lievästi sanottuna tule toimeen. Mies on äärimmäisen kriittinen nuoren naisen työtä kohtaan, ja tämä pitää keski-ikäistä äijää erittäin epäkohtaliaana.
Vietettyään jonkin aikaa yhdessä he kuitenkin oppivat kommunikoimaan ja jopa muodostavat tunnesiteen. Kuinkas muuten – muussa tapauksessahan meillä ei olisi elokuvaa.
Tätä ei oikein voi ilmaista muulla tavalla: japanilainen elokuvantekijä Naomi Kawase on vakiotekijä festivaalipiireissa, mutta hän on vahvasti makukysymys. Hänen elokuvansa ovat aina viimeisen päälle kuvattuja, mutta samalla ne ovat anteeksipyytelemättömän melodramaattisia – ja ne ovat sitä täysin rehellisesti. Se myös selittää miksi hän ei oikeastaan koskaan ole onnistunut murtautumaan valtavirtaan huolimatta pitkästä urasta alalla ja kaikista saamistaan tunnustuksista.
Iso osa nykykatsojista on tottuneempi ironiseen hymähtelyyn kuin naama peruslukemilla tehtyyn maalailuun, eivätkä he oikein tiedä miten Kawasen elokuviin pitäisi suhtautua. Eikä Kohti valoa ole minkäänlainen poikkeus niiden joukossa.
Kohti valoa on vieläkin vähemmän isojen yleisöjen elokuva kuin Kawasen edellinen elokuva, Kirsikkapuiden alla. Se sentään onnistui saamaan väkeä penkkeihin siirappisella yhdistelmällään nostattavaa sanomaa ja loputtomia kuvia herkullisista ruoista. Uutuus sen sijaan sukeltaa suoraan oranssinsävytteiseen sentimentaalisuuteen.
Mutta vaikka jotkut vuorosanat eivät voisi olla mahtipontisempia vaikka yrittäisivät, elokuva on – jälleen kerran – jumalaisen kauniisti kuvattu ja valaistu täydellisesti. Se on myös suhteellisen helppoa katsottavaa, mistä suurin kiitos lankeaa viehättävälle, mallista näyttelijäksi ryhtyneelle Ayame Misakille. Toisaalta se saattaa oikeasti olla myös osa ongelmaa: Kohti valoa on niin pirun kaunista katsoa, että siitä ei välitä kuin silmäkarkkina.
Kieltämättä elokuvassa on hyviäkin kohtauksia – on esimerkiksi erittäin mielenkiintoista kuulla kuinka sokeat reagoivat elokuviin ja mitä he odottavat kuvailevilta ääniraidoilta. Lisäksi on vaikea olla löytämättä yhteneväisyyksiä Nakamorin tilanteen ja Kawasen itsensä väliltä: ohjaaja-käsikirjoittaja on samalla tavalla täydellisesti omistautunut työlleen visuaalisen median parissa. ”Jos en voisi tehdä elokuvia, kuolisin”, hän julisti Cannesissa elokuvansa ensi-illan jälkeen, joten hän selvästi ymmärtää miehen tuskan.
Ei ole mitään vikaa siinä, että rohkaisee katsojaa arvostamaan hetkien ohimenevää kauneutta. Mutta liian moni suureellinen julistus voi alkaa myös ärsyttää. Mutta kuten todettua, Kawase on makuasia.