Siis mitä ihmettä? Eihän tämän näin pitänyt mennä! Mitä tapahtui sille vankalle käsitykselle, että kaikki uusintaversiot ovat automaattisesti syvältä? Siltä vedettiin matto alta, kun Marcus Nispelin säälimättömän tehokas ja Tobe Hooperin teoksen alkuperäishengen virtuoosimaisesti sisäistänyt Texasin moottorisahamurhat (2003) iskeytyi maailman valkokankaille. Ja nyt vuorossa on toinen klassikko, jota ei olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitellakaan uusintaversion lähdemateriaaliksi: ”Mikä pyhäinhäväistys!”, ”Kuinka ne Hollywoodin mainstream-pirut kehtaavat?!”
Kyllä. Kaikkien aikojen suurimpiin genreklassikoihin luettavaan Dawn of the Deadiin (1978) pohjaava Kuolleiden aamunkoitto on todellakin Hollywood-elokuva. Ja ihan kuulkaa mainstream- eli valtavirtayleisölle tehty. Lisäksi se on ultratehokas kauhutykki, joka peittoaa George A. Romeron alkuperäisteoksen verisyydessä. Vaan ei älykkyydessä. Romeron mestariteos ei ole vain tunnelmallinen kauhuklassikko, se on yhteiskunnallisesti kantaaottava painajaissatiiri ja post-apokalyptinen musta komedia, jonka hurmeisen pinnan alla lepää ahneutta, kulutusta ja vieraantumista tutkiva hermoverkosto.
Multipalkittuja mainoksia aiemmin tehtailleen Zack Snyderin ohjaama Kuolleiden aamunkoitto on puolestaan täyttä kuvallista riemua ilman sen syvällisempää ajattelua. Kuten uusi The Texas Chainsaw Massacre, myöskään se ei yritä olla kirjaimellinen uusintaversio, jonka vuoksi homma toimii. Romeron verisen kauhun ja sosiaalisen älyn sekoitus on niin täydellinen lajissaan, että miksi sitä edes pitäisi yrittää matkia? Sen sijaan Romeron klassikko on tarjonnut erinomaisen tarinakehyksen, jonka puitteissa ilmeisen visuaalisen lahjakkuutensa osoittava Snyder tekee oksat pois –asenteella varustettua, ultragraafista ja teknisesti ylivertaista kauhuviihdettä, joka jättää suurimmalle osalle genrefaneja leveän hymyn naamalle teatterista poistuttaessa.
Kuten sanottu, tarinan peruskehys on sama kuin 26 vuotta sitten. Maailma ajautuu kaaokseen, kun pureman tai raapaisun kautta tarttuva zombievirus leviää ympäri sivilisaatiota. Kourallinen ihmisiä pelastautuu isoon ostoskeskukseen, jonka sisäänkäynnit saadaan lukittua. Ryhmän sisäinen dynamiikka on aluksi eripuraista, mutta lopulta yhteiseen hiileen puhaltaminen alkaa, jotta eloonjäänti olisi ylipäätään mahdollista. Mutta kuinka kauan ryhmä jaksaa sinnitellä ostoskeskuksessa – joka toki tarjoaa kaiken elämiseen tarvittavan – samalla kun elävien lihaa janoavien elävien kuolleiden määrä kasvaa ulkona räjähdysmäisesti?
Yhtäläisyysmerkki toiseen viime aikojen zombiegenren taidonnäytteeseen, Danny Boylen mestariteokseen 28 päivää myöhemmin (2002), löytyy siitä, että myös Snyderin elävät kuolleet pystyvät juoksemaan ja ovat muutenkin liikkeissään huomattavasti aggressiivisempia kuin Romeron melko passiivisesti kulkevat kalmot. Näiden kahden elokuvan kautta nykyinen zombie-käsite onkin ajautunut enemmän kohti David Cronenbergin klassikkoa Rabid (1977): raivotautista viruksenlevittäjää, joka pyrkii puremaan ja raatelemaan.
Melko uskomatonta, että Kuolleiden aamunkoitto pääsi Yhdysvalloissa läpi R-ikärajalla (vastaa Pohjoismaiden K-15:tä) tässä muodossa. Elokuvan verisyysaste on sitä luokkaa, että jopa kovettunein kauhufani meinaa nousta välillä istuimeltaan taputtamaan. Tyylikkäästi Snyder ei silti luota pelkkään hurmeella mässäilyyn, vaikka sitä ihastuttavasti riittääkin, vaan on muun muassa luonut elokuvalleen lumoavan, sävyiltään ja väreiltään 70-luvun filmilaatua muistuttavan kuvallisen ulkoasun, jota ei väsy katselemaan. Myös äänet toimivat hienosti, luoden raivokkaasti hyökkääville kuville upean audiollisen terrorivaipan. Tästä yhteistyöstä käy välittömänä osoituksena ensimmäinen varttitunti, joka on viime vuosien tehokkainta kauhuelokuvaa.
Kuolleiden aamunkoitossa on myös eräät elokuvahistorian parhaista alku- sekä lopputekstijaksoista. Etenkään lopputekstien aikana ei pidä missään tapauksessa poistua teatterista ennen kuin vihoviimeinenkin filmiruutu on ajettu läpi projektorista. Uskokaa pois.