Jääkiekkolupaus Marko ”Jarna” Jantunen oli kovassa nosteessa Saku Koivun ja Jere Lehtisen rinnalla 90-luvun puolivälissä. Jantusen näytöt eivät kuitenkaan aivan riittäneet, joten Ville Peltonen nostettiin kuuluisaan Tupu, Hupu ja Lupu -ketjuun, joka siivitti Suomelle ensimmäisen lätkän maailmanmestaruuden vuonna 1995. Pettymys oli Jantuselle jättimäinen, ja märkä alkoi maistua ankarasti.
Kiekko ja perhe-elämä veivät Jantusen Ruotsiin ja jopa NHL:ään, mutta koska viina vei miestä, hänet tiputettiin pian AHL:ään, NHL:n farmiliigaan. Pettymyksiä pettymysten perään, vaikka Jantunen itse vakuutteli olevansa elämänsä tikissä. Vaimo oli eri mieltä, ja perhe-elämäkin alkoi kärsiä miehen viinanvedon takia. Pian lätkäkurkolle alkoivat maistua myös rankemmat päihteet. Amfetamiini, viina, bailaaminen ja rokkitähtielämä olivat tärkeämpää kuin mikään muu.
Jantusen tarina on hyvin samankaltainen kuin toisella kuuluisalla lätkän pahalla pojalla, Jere Karalahdella. Kumpikin supertähti pilasi elämänsä päihteillä. Heillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia tukiverkostoja – ainoastaan loputtomasti rahaa, mainetta ja kisakuntoa. Addiktiot veivät miehet mennessään.
Jantunen pelasi SM-tason pelejä jopa kännissä ja piripäissään. Hän sai potkut Jokereista ja veti hirveässä kunnossa Pelicansin pelejä vuonna 2009. Kaverit ja seurajohtajat eivät voineet enää mitään ja Jantunen päätyi pohjamutiin. Hänestä tuli tavallinen katunarkkari.
Katunarkkarina hän olikin sitten lähinnä kuuluisa hyödyke. Jantusen velat olivat lopulta niin isot, että seuraavaksi joku kuolisi: Jantunen itse tai hänen perheensä. Alkoi pirintäyteinen kujanjuoksu kuoleman kanssa. Lopulta armoton sekoilu vei Jantusen putkaan.
Ikävä kyllä, Aleksi Mäkelän ohjaama Laitapuolen hyökkääjä ei onnistu kertomaan näinkin rosoista ja erikoislaatuista tarinaa erityisen hyvin vaan karkailee jatkuvasti joko myötähäpeän tai tahattoman komiikan puolelle. Elokuvaa vaivaa ihmeellinen puskafarssimainen tunnelma. Ikään kuin kaikki vedettäisiin kummeliksi – tai ainakin hyvin lähelle sitä – eikä elokuvaa voi sen takia ottaa todesta.
No joo, onhan tämä fiktiivinen tarina, vaikka se pohjautuukin Jantusen kirjoittamaan Läpi helvetin -elämäkertaan. En kuitenkaan ymmärrä, miksi tällaiseen tarinaan pitää väkipakolla tuoda mukaan humoristisia elementtejä.
Aku Louhimies tekee mustanpuhuvaa draamaa ilman sen kummempaa kohellusta. Louhimiehen elokuvat toimivat, koska ne ovat realistisia. Mäkelän elokuva on kuin sketsishow’n pitkä tv-episodi. Huudetaan, heilutaan ja täristään, kuolataan ja sätkitään. Jantusen tallustama polku on ollut todella kuoppainen, miksi siitä piti tehdä tällainen naurettava farssi?
Viime vuonna sai ensi-iltansa elokuvalliseen tyyliin tehty Karalahti-dokumentti. Se on inhorealistista kamaa eikä juuri kaunistele totuutta. Ei paljon naurata, kun tyypit vetävät kamaa itähelsinkiläisessä lähiössä ja Karalahti kömpii rappion keskeltä suoraan treeneihin ja kohti uutta lätkäkautta. Kummelin kultakuumeet ovat kaukana siitä meiningistä.
Mikko Koukin ja Petja Lähteen käsikirjoitus ei anna armoa Jantusta näyttelevälle Severi Saariselle, vaikka parhaansa hän yrittää. Saarinen ja huumepomoa näyttelevä Jorma Tommila ovat elokuvan parasta antia, vaikka melko köykäisillä eväillä heidänkin pitää operoida.
Kahdella aikatasolla kulkevan elokuvan vire on rikkonainen, kun se hyppii hauskasta bailukohtauksesta suoraan narkkielämään. Ehkä tällä kontrastilla halutaan alleviivata Jantusen elämän huippu- ja pohjahetkiä? Shokkihoitoa hauskojen hetkien perään? Ei kuitenkaan ehkä se paras tarinallinen ratkaisu.
Onneksi Jantunen sai sotkunsa selvitettyä ja velkansa maksettua. Hän tekee nykyään mahtavaa työtä nuorten päihdetyön parissa. Ilmeisesti huippu-urheilijoiden tukiverkostokin on hieman tukevampi näinä päivinä kuin parisenkymmentä vuotta sitten. Narkkidraamaa Laitapuolen hyökkääjästä ei kuitenkaan oikein saa, mutta ehkä tällainen viihteellisempi meininki sitten vetoaa paremmin suomalaiseen yleisöön? Nähtäväksi jää.
Niko Ikonen