Jean Vigon L'Atalante on ranskalaisen elokuvan rakastetuimpia klassikoita, jonka matka lopulliseen muotoonsa vei lähes 60 vuotta. Vigo itse ei nähnyt pääteoksensa koskaan valmistuvan, vaan kuoli tuberkuloosin aiheuttamaan keuhkotulehdukseen kesken jälkituotannon.
L'Atalante tapahtuu pariisilaisella jokilaivalla, joka seilaa vertauskuvallisesti läpi elämän kertoessaan vasta avioituneen nuorenparin, Jeanin ja Julietten (Jean Dasté ja Dita Parlo), suhteen tarinan. Ensin rakastutaan ja rakastellaan, sitten totutellaan yhdessäoloon ja riidellään, koetaan mustasukkaisuutta ja erotaan, surraan, kaivataan ja jopa sairastutaan, kunnes lopulta palataan jälleen yhteen. Viimeinen vaihe on toki puhdasta romantikon optimismia, joka istuu L'Atalanten runolliseen ja lähes naiviin sielunmaisemaan erinomaisesti.
Merkityksellisintä L'Atalantessa on Vigon virtuoosimainen kuvakieli, joka on pitkälti vastuussa teoksen asemasta ”maailman kauneimpana elokuvana”. Kameran liikkeet ja kuvakulmat ovat aikaansa nähden poikkeuksellisen eläviä ja täynnä taiteellista kunnianhimoa. Myös valon ja varjojen kanssa saavutetaan kuvasarjoja, jotka tulvivat unohtumatonta kauneutta ja lähes palavaa ilmaisuvoimaa – ehkä kuuluisimpana jakso, jossa erossa olevat Jean ja Juliette uneksivat toisistaan yhtä aikaa eri paikoissa ja lihaksi tullutta kaipuuta huokuen.
Kolmannessa pääosassa nähdään Michel Simonin riemukkaasti tulkitsema Pappa-Jules, L'Atalantella majaansa kissoineen pitävä vanha merikarhu, jonka tehtävä on saattaa erilleen ajautuneet kyyhkyläiset yhteen. Yhtä kuuluisa kuin Pappa-Julesin rooli, on myös veteraaninäyttelijän kommentti Vigosta, joka oli kuulemma ”yhdessä Sacha Guitryn ja Jean Renoirin kanssa ainoa ohjaaja, joka ymmärsi, että toinen otto on jo valhe.”
L'Atalante on pala mitä suloisinta elokuvahistoriaa, ei vain poikkeuksellisen hellä romanttinen kaipaus siirrettynä filmille, vaan elokuvakerronnan suuri taidonnäyte yhdeltä sen lyhytikäisimmiltä mestareilta.