Mikkeliläinen Arja Saijonmaa on varmasti monelle ruotsalaiselle ja suomalaiselle tuttu nimi. Hän on urallaan saavuttanut lukuisia kunniapalkintoja niin rauhantyöstään kuin musiikillisesta lahjakkuudestaan. Viime vuosina hänen nimensä on noussut uudelleen ihmisten tietoisuuteen KAJ-yhtyeen euroviisukappaleen Bara Bada Bastu myötä, jossa saunakulttuuria juhlistetaan sanoilla: ”Som tango med Arja Saijonmaa.”
Laula minulle Arja! pureutuu taiteilijan elämään ja saavutuksiin. Usein kysyn itseltäni, miksi henkilödokumentteja tehdään ja onko niillä mitään sanottavaa – tässä tapauksessa on.
Dokumentti alkaa Ruotsin kuninkaan myöntämällä kunnianosoituksella, ja katsojalle esitellään Saijonmaa kömpelönä mutta helposti samastuttavana henkilönä. Hyvin nopeasti käy kuitenkin ilmi, että naisen elämänsä saavutukset ja teot ovat kovan työn tulosta.
Kuten monella muusikolla, myös Saijonmaalla on ollut oma muusansa: Míkis Theodorákis. Arjan tavoitteena oli päästä esiintymään miehelle, josta muodostui hänelle lähes pakkomielle. Ensiesiintymisen jälkeen Theodorákisin kanssa hän lähti kiertämään maailmaa. Ja loppu onkin sitten historiaa.
Elokuvan musiikki ja äänisuunnittelu soljuvat taitavasti yhteen leikkauksen kanssa. Pienet kolahdukset ja muutaman sekunnin hiljaiset hetket tukevat kokonaisuutta tavalla, jota dokumenttielokuvissa näkee harvoin. Lehtiartikkelit pakottavat keskittymään, eikä teoksessa ole pälpättävää kertojaääntä selittämässä itsestäänselvyyksiä. Parasta on kuitenkin teoksen sanoma, joka on taiteen vaikutusvalta politiikassa, populaarikulttuurissa ja uskonnossa.
Saijonmaan lämmin ja iloinen sanoma antaa toivoa paremmasta huomisesta. Kun lopputekstit rullasivat, voi katsoja huokaista helpotuksesta: maailmassa on edelleen taiteilijoita ja ihmisiä, jotka pyrkivät omalla työllään tekemään siitä hieman paremman paikan.
Werneri Pihlajamäki
Laula minulle Arja! -elokuvan traileri
