Ilmeisesti irlantilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Croninin ego on noussut jopa presidentillisiin mittasuhteisiin hänen tehtyään aiemmin vain kaksi kauhuelokuvaa, joista toinen oli Evil Dead -franchisen viides osa. Hän näyttää pitävän itseään sellaisena maailmanluokan kuuluisuutena, että tätä muumioelokuvaa markkinoidaan hänen nimellään. Ehkäpä seuraavaksi Irlanninmeri nimetään hänen mukaansa. Pieni nöyryys saattaisi olla paikallaan.
Kauhutekele alkaa lupaavasti Kairosta, jossa Charlie Cannon (Jack Reynor) toimii tv-kanavan kirjeenvaihtajana samalla kärkkyen isompaa pestiä New Yorkissa. Mukana komennuksella on vaimo Larissa (Laia Costa) ja lapset Katie (Emily Mitchell) ja pikkuveli Seb (Dean Allen Williams). Kolmas lapsi on niin sanotusti uunissa paistumassa.
Katie odottaa kotitalonsa puutarhassa ystäväänsä, mutta paikalle tuleekin tämän äiti (Hayat Kamille). Nainen onkin noita, joka metsästää viattomia sieluja katalia tarkoituksiaan varten. Paikallinen poliisi ei ota uskoakseen Charlieta ja Larissaa, vaan vihjaa heidän olevan itse ”katoamisen” takana.
Hypätään kahdeksan vuotta eteenpäin. Perhe on muuttanut takaisin Larissan vanhaan sukutaloon Uudessa Meksikossa. New Yorkin työ on jäänyt kaiken keskellä vain haaveeksi. Kuinka ollakaan, Katie (Natalie Grace) löytyy lentokoneturman yhteydessä sarkofagista – elossa mutta ei entisellään. Katie palautetaan kotiinsa. Mutta iloinen jälleennäkeminen muuttuukin joksikin aivan muuksi.
Muumioita on nähty erilaisina sarjoina aina 1930-luvulta faarao Tutankhamonin haudan löytämisen jälkeisen Egypti-innostuksen vanavedessä. Sikäli elokuva ei tarjoa mitään uutta auringon alle. Mutta Katie ei ole muumio vaikka onkin säilötty sarkofagiin, joten sikäli mennään metsään jo elokuvan nimestä lähtien. Tai oikeastaan aavikolle, sillä niin Egyptin tai Uuden Meksikon tapahtumapaikoilla on enemmän hiekkaa ja kiviä kuin metsämaisemaa.
Kauhua on lykätty menoon roppakaupalla. Tekele aiheuttaa kuitenkin enemmän myötähäpeää kuin kauhuntunteita. Se on kliseinen, täysin ennalta-arvattava ja kerronnaltaan sekava sekä jankkaava. Mikään, siis yhtään mikään, ei puolusta elokuvan yli kahden tunnin kestoa. Kuvat sinänsä näyttävät hyviltä, mutta se ei auta, jos käsikirjoitus on täyttä soopaa. Näyttelijäsuorituksetkaan eivät ole täyttä kymppiä.
Hannu Liekso