Kauhukomedioita on pilvin pimein. Harvempi yrittää leipoa sekaan jonkinlaista romanttista elementtiä, jos ei lasketa päähenkilöiden yhteen ajautumisen peruskuviota. Mieleen nousee sellaisia tapauksia kuin Ihmissusi Lontoossa, joka onnistui olemaan sekä pelottava että hauska, ja sen epäuskottavan pikainen romanssikin onnistui voittamaan puolelleen. Toinen tapaus on tuoreempi Warm Bodies, joka oli myös jännittävä, paikoin hauskakin – ja ennen kaikkea se oli romanttinen ajatuksessaan, että rakkaus voisi voittaa elävän kuoleman.
Lisa Frankenstein kuuluu niihin kauhukomedioihin, jotka eivät ole kovin pelottavia eivätkä kovin hauskojakaan. Se ei onneksi tällä kertaa tarkoita tylsää, sillä kiinnostava se on koko ajan. Valitettavasti vain myöskään sen romanttinen elementti ei lähde lentoon. Tekijöiden yritys on kuitenkin kiitettävä, ja onnistuu pitämään kiinnostusta yllä.
Päähenkilö Lisa on isänsä toisen avioliiton myötä uuteen kaupunkiin ja kouluun päätynyt koululainen, joka ei oikein sovi seuraan. Ei vaikka hänen siskopuolensa kovasti yrittääkin auttaa. Erään bileillan jälkeen tilanne muuttuu, kun vääränlaista virvoketta nauttinut Lisa oikaisee myrskyn aikana kotiin hylätyn hautausmaan kautta. Jostain selittämättömästä syystä häntä seuraa kotiin vuosisatoja sitten kuollut nuorukainen, jonka haudalla Lisa on viettänyt aikaa.
Tästä alkaa nuoren naisen muutosprosessi, mutta samalla nousee myös elämän vaikeusaste, kun Lisa ja verevä vainaja toisiaan suojellessaan aiheuttavat yhä pahenevaa tuhoa naapurustossa. Suomen ikäraja K-16 tuntuu usein liioitetulta, mutta toisaalta veritekoihin syyllistyvien outo, katsojaa vieraannuttava moraalittomuus puhuu sen puolesta, vaikka itse verenvuodatus ei kovin graafista olisikaan. Paremmassa kauhukomediassa Freaky edukseen esiintynyt Kathryn Newton ei tällä kertaa tee samanlaista vaikutusta.
Lähtökohta vaikuttaa siis vallan vinkerolta, mutta paljon parempia tarinoita kynäilleen Diablo Codyn käsikirjoitus kompastuu tällä kertaa näppäryyteensä, kun se yrittää lypsää tilanteesta irti aivan liian monta toisiensa kanssa ristiriitaista tarinaa. Loppujen lopuksi millään ei ole merkitystä – Lisan traaginen menneisyyskin unohdetaan käytännössä heti alkuunsa – ja elokuva hajoaa toisiaan seuraaviksi kohtauksiksi, joilla tuntuu olevan hyvin vähän mitään loogista jatkumoa.
Robin Williamsin tytär Zelda Williams ohjaa noita lyhyitä irtohetkiä ihan kiitettävällä taidolla, vaikka ei mitään katsojaa säväyttävää tai yllättävää juurikaan saa aikaan. Sekasotkusta on silti mahdotonta päätellä, minkä lopputuleman puolesta katsojan pitäisi jännittää tai edes kenen puolesta!
Pirullista äitipuolta esittävän Carla Guginon ohella positiivista on, että elokuva sijoittuu 1980-luvulle, mikä mahdollistaa aina hienoja visuaalisuuksia. Tosin sekin on tällä kertaa vain tekosyy tehdä kunnianosoituksia mahdollisimman monelle tekijöiden omalle suosikille tuolta aikakaudelta. Erityisesti he tuntuvat fanittavan Tim Burtonia, jonka elokuvista löytyy monta viittausta ja jopa hahmoja. Burtonin särmää vain ei tavoiteta kertaakaan.
Liian monta parempaa vastaavanlaista kunnianosoitusta nähneeltä katsojalta kolmas tähti on ehkä tsemppisellainen. Ei ole häpeä epäonnistua, kun asettaa riman referensseissä näinkin korkealle. Lisa Frankenstein saattaa itse asiassa toimia paremmin, jos sen esikuvia ei ole nähnyt tai ne eivät ole kovin hyvin muistissa.
Jouni Vikman