Lumotut

GENRE ENSI-ILTA 01.09.2017 TÄHDET

Sofia Coppola teki uuden version vuoden 1971 elokuvasta, jonka pääosaa näytteli Clint Eastwood. Tarina nähdään nyt naisten näkökulmasta, ja lopputulos on varmaa työtä muttei mikään unohtumaton elokuvakokemus.

Lumotut on toinen filmatisointi Thomas P. Cullinanin vuonna 1966 ilmestyneestä romaanista The Beguiled (1966). Clint Eastwood näytteli pääosaa vuoden 1971 elokuvassa, joka tunnetaan Suomessa nimellä Korpraali McB. Vähälle huomiolle jääneen elokuvan ohjasi Eastwoodin yhteistyökumppani ja oppi-isä Don Siegel (Likainen Harry).

Sofia Coppola (Lost in Translation, Marie Antoinette) on tarttunut samaan teokseen, ja jenkkisotilaan roolin on perinyt Colin Farrell. Hän jää kuitenkin tavallaan sivuhenkilöksi, sillä Coppola on halunnut kertoa tarinan naisten näkökulmasta.

Farrellin esittämä korpraali löytyy elokuvan alussa haavoittuneena metsästä, kun tyttökoulun oppilas kohtaa hänet sieniä poimiessaan. Tulee mieleen Punahilkan ja suden kohtaaminen.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheisin. Korpraali McBurney makaa haava jalassaan liikuntakyvyttömänä vihollisen puolella.

McBurney saa suojan tyttökoulusta, jota johtaa Nicole Kidmanin esittämä Martha-neiti. Kirsten Dunstin esittämä opettaja Edwina on hänen lähin alaisensa, ja Elle Fanningin roolihahmo Alicia on yksi oppilaista. Kolme naista joutuu korpraali McBurneyn lumoihin kukin omalla tavallaan.

Martha pesee tajuttomana makaavan korpraalin tavalla, joka tihkuu eroottista kaipausta. Martha tukahduttaa tunteensa muttei paljasta vihollissotilaan olinpaikkaa omille joukoille. Edwinan kanssa näyttää syntyvän oikea suhde. Alicia taas on viettelijätär, joka sotkee kuviot.

Toivuttuaan korpraali ryhtyy hoitamaan tyttökoulun puutarhaa, minkä voi nähdä vahvana vertauskuvana. Se voisi jonkun mun ohjaajan käsissä synnyttää tahattoman koomisen asetelman (”Puutarhanne kaipaa hoitoa, neiti Farnsworth”), mutta Coppola välttää karikot vahvalla tyylitajullaan. Siinä missä Marie Antoinette sisälsi popmusiikkia ja modernia otetta, Lumotut on vanhanaikaiselle tavalla tyylikäs.

Philippe Le Sourdin (The Grandmaster) runollisen kaunis kuvaus hivelee silmiä. Äänimaailma myötäilee visuaalista ilmettä hienosti. Tunnelma on sadunomainen.

Elokuvan suuri ongelma on kuitenkin se, että Coppola tuntuu suhtautuvan roolihahmoihinsa liian etäisesti, eivätkä keskinäiset suhteet ehdi kunnolla kehittyä. Naiset ovat ihastuneita ja mustasukkaisia, siinä kaikki. Korpraali on välillä hurmuri, välillä hirviö. Katsoja ei tunne elokuvan päätyttyä itseään lainkaan lumotuksi, vaikka kaikki ainekset siihen ovatkin olemassa.

Coppola sai elokuvasta parhaan ohjauksen palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Palkinto ei varsinaisesti mennyt väärään osoitteeseen, mutta silti Lumotut ei kuulu vuoden elokuvatapauksiin. Elokuvan ansiot on helppo nähdä, mutta lopputulos ei säväytä. Lumotut on varmaa työtä lahjakkaalta ohjaajalta, mutta ei juuri muuta.

Jussi Huhtala