Ruotsalaiseen kansankotiin tunkeutunut post-bergmanilainen uusahdistus on tuottanut viime vuosina muutaman unohtumattoman elokuvavision, joista Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja (2000) muistuu mieleen ehkä parhaiten. Myös Reza Bagherin ydinperheen hajoamista kuoleman ja alkoholismin seurauksena tutkiva Capricciosa (2003) keräsi ansaittua kiitosta viime vuonna.
Björn Rungen neljä Guldbaggea (Ruotsin Jussi-palkinto) napannut ja Berliinin elokuvajuhlilla tuplasti palkittu Minkä taakseen jättää on viimeisin taidonnäyte naapurimaan elokuvallisten terapiaistuntojen rintamalta. Kyseessä on Joen ja Magnolian tapaan rajatun aikajakson sisällä tapahtuva mosaiikkielokuva, jonka esittämät kolme samanaikaista tarinaa eivät ole vuorovaikutuksessa keskenään, mutta joita ihmisten henkinen tila yhdistää.
[kuva]Yhdessä tarinassa uutta johtavaa virkaa odottava kirurgi järjestää vaimoineen jäähyväisillalliset parhaille ystävilleen. Illan ja yön aikana kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen. Toisaalla pimeitä töitä tekevä muurari kohtaa elämänsä oudoimman työtarjouksen, kun yli keski-ikäinen pariskunta pyytää häntä muuraamaan kotinsa umpeen. Kolmannessa tarinassa sähköpistoolilla varustautunut ex-vaimo päättää tehdä yllätysvierailun entisen miehensä ja hänen uuden, 25 vuotta nuoremman avovaimon kotiin.
Rungen taitavasti räätälöimät ihmiskuvat ovat valheessa eläviä, sisältä hitaasti syöpyviä yksilöitä, jotka törmäävät elokuvassa kunnolla seinään ja heräävät ainakin jollain tasolla henkiseen korroosioonsa. Taloonsa sulkeutunut pariskunta ja ex-miehensä kotiin tunkeutuva nainen pettävät itseään syyttämällä pelkästään muita jatkuvasta pahoinvoinnistaan. Uskoton kirurgi valehtelee puolestaan vaimolleen ja lapsilleen, ja muurari petkuttaa itseään uskomalla saavansa rakkautta perheeltään vain tulojen kautta, joiden sokea tavoittelu on lopulta vieraannuttanut hänet läheisistään.
Henkilöt ovat aivan erityisen hyvin rakennettuja, aidolta maistuvia ihmiskomplekseja, jonka vuoksi puolten ottaminen ei tunnu pelkästään vaikealta vaan jopa typerältä. Elokuvassa ei ole voittajia tai häviäjiä, pelkästään oman tilanteen kanssa vastakkain joutuvia onnettomia ihmisiä. Runge kuitenkin maalaa hyväksyttävän toivonsarasteen, joka ei onneksi tunnu pehmoilulta vaan loogiselta optimismilta katarttisten tilanteiden puhdistavana seurauksena.
Kaikki Lukas Moodyssonin työt aina lyhäreistä lähtien tallentanut Ulf Brantås on kuvannut elokuvan ilmavasti mutta taitavia intiimejä korostuksia käyttäen. Näistä vaikuttavimmiksi nousevat säästeliäästi käytetyt jalustapanoroinnit suoraan henkilöä kohti, joiden teho korostuu muuten ylivaltaa pitävän käsivaratyöskentelyn rinnalla.
Ensemble-suorituksestaan Berliinin Hopeisen karhun voittanut näyttelijäkokoonpano tekee erinomaista työtä sekä yhteen että erikseen. Aivan erityisen mukavaa on nähdä Jakob Eklund ja Marie Richardson arvoisissaan rooleissa toisaalla teattereissa pyörivän Kolmas aalto –jäykistelyn vastapainona.