Roland Emmerich on katastrofielokuvien kiistaton kummisetä. Emmerichin elokuvat ovat juustoisia ja hölmöjä, mutta niiden viihdyttävyys on ensiluokkaista. Independence Day, Godzilla ja The Day After Tomorrow ovat aikamme parhaita toimintapläjäyksiä, mutta niistä ei löydy järjen hiventäkään. Moonfall tuntuu ohjaajan intressien kulminoitumiselta; se on pöhkömpi, röyhkeämpi ja hauskempi kuin ohjaajan edelliset elokuvat.
Elokuvan alussa astronautit Brian Harper (Patrick Wilson) ja Jo Fowler (Halle Berry) joutuvat tiukkaan tilanteeseen avaruudessa. Maan kamaralla heitä odottaa mediamylläkkä, ja Harper saa potkut. Vuosia myöhemmin kaheli salaliittoteoreetikko KC Houseman (Game Of Thrones -sarjasta tuttu John Bradley) huomaa Kuun liikkuvan pois kiertoradaltaan ja oman maapallomme olevan sen tiellä. Housemanin täytyy suostutella Harper auttamaan ennen kuin koko planeettamme tuhoutuu, mutta mikä aiheutti muutoksen Kuun kiertoradassa ja onko se liitoksissa Harperin ja Fowlerin avaruusonnettomuuteen?
Eihän sitä voi kieltää; Moonfall on huono. Tajuttoman huono jopa, mutta se on silti ennakkosuosikki vuoden viihdyttävimmäksi elokuvaksi. Moonfall on juuri sitä mitä tilattiin ja mistä on maksettu eli harvinaisen tolloa ja tiukkaa tykitystä ja jännittäviä toimintakohtauksia. Vaikka elokuvan cgi-grafiikka on hieman epätasaista, se pääsääntöisesti näyttää ja kuulostaa hyvältä. Kyseessä on elokuva, joka täytyy nähdä isolta valkokankaalta mielellään suuren, reaktiivisen yleisön seurassa. Moonfall on samaan aikaan yhden tähden arvoinen kalkkuna ja viiden tähden kokemus.
Wilson on sympaattinen päähenkilö ja Bradley tekee muuten typerästä hahmosta inhimillisen ja jopa hauskan. Berryn rooli on kolmikosta turhin, ja Berry on hieman turhan vakava siinä missä muut tuntuvat tietävän miten hölmöstä leffasta on kyse. Charlie Plummerilla on myös harmillisen epäkiitollinen rooli Harperin pojan roolissa, eikä kyvykäs nuori näyttelijä saa juuri mitään tehtäväkseen yli kaksituntisessa elokuvassa. Elokuvassa nähdään myös joukko muita tuttuja kasvoja, kuten Michael Peña ja Donald Sutherland, mutta eihän heille ole tässä aikaa kun koko Kuu on tippumassa taivaalta.
Emmerich on ohjannut noin 20 pitkää elokuvaa ja ohjaajan brändi on selkeä; elokuvan juonen ei tarvitse olla kummoinen, kunhan se sisältää paljon tuhoa ja räjähdyksiä ja keskiössä on muutama edes hieman kiinnostava hahmo. Emmerichin elokuvat ovat ylitsepursuvia, eksessiivisiä ja ehkä hieman omahyväisiäkin, mutta ne ovat myös hurmaavan vanhanaikaisia sankaritarinoita, eikä Moonfall poikkea tästä.
Joten vaikka Moonfallista löytyy paljonkin kritisoitavaa, eikö se ole juuri sitä mitä odotamme Emmerich-elokuvalta? Genre on usein avulias väline ennustamaan mitä elokuvalta voi odottaa; kauhuelokuvat pelottavat ja shokeeraavat, komediat naurattavat ja Emmerich-elokuvat viihdyttävät. Ne ovat mahtipontisia ja typeriä, mutta sen me jo tiesimme kuten tiedämme, että vesi on märkää ja tuli on kuumaa. Ne ovat elämän faktoja, joten miksi odottaisimme Moonfallilta mitään muuta kuin mitä meille tarjotaan valkokankaalta?
Emmerich-elokuvana Moonfall on täydellinen. Ripusta aivot narikkaan ja nauti!
Maria Lättilä