Anthony Minghellan draamasta heijastuu pyrkimys ajatuksia herättävään laatuelokuvaan. Se yhdistää menestyneiden brittien ja sodan traumatisoimien maahanmuuttajien kohtalot. Aihe on kunnianhimoinen ja täynnä erilaisia idealankoja, mutta silti puhdasverinen ihmissuhdedraama ja konventionaaliset juoniratkaisut saavat suurimman painon. Menestyvät maisema-arkkitehdit Will (Jude Law) ja Sandy (Martin Freeman) muuttavat toimistonsa King’s Crossiin Lontooseen. Alueen huono maine ja sosiaaliset ongelmat on tarkoitus peittää uudella arkkitehtuurilla, jota työkumppanit suunnittelevat. Idealistisuus karisee, kun toimiston tietokoneet varastetaan kahdesti. Poliisi ei tunnu auttavan, ja arkkitehdit päättävät itse saada roiston kiinni. Will pääsee varkaan, 16-vuotiaan Bosniasta muuttaneen Miron (Rafi Gavron) jäljille. Hän tutustuu tämän äitiin Amiraan (Juliette Binoche), ja tuttavuus etenee salaiseen suhteeseen. Willillä on myös avovaimo Liv (Robin Wright Penn), mutta tämä on keskittynyt hoitamaan psyykkisesti sairasta 13-vuotiasta tytärtään. Tarina kiertyy lopulta Willin ongelmien ympärille. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Anthony Minghellan aikaisempia elokuvia ovat Englantilainen potilas ja Lahjakas herra Ripley. Molemmat ovat kunnianhimoisia, henkilökeskeisiä laatudraamoja. Englantilaisen potilaan tematiikka keskittyy rakkauteen, Lahjakkaan herra Ripleyn puolestaan identiteetin ongelmiin. Murto ja varkaus käsittelee molempia. Se tarkastelee näennäistä hyvä- ja huono-osaisuutta pinnan alta ja osoittaa, ettei kumpikaan ole rajattavissa mustavalkoisesti, sillä kaikilla on oma ristinsä kannettavanaan. Arkkitehtien hienot Macit ryöstänyt poika on vain rikollisliigan teini-ikäinen sätkynukke. Menestyneen arkkitehdin pinnan alta taas paljastuu itsensä hukannut, epäkypsä ajelehtija. Eikä maiseman muokkaaminen uudella arkkitehtuurilla poista syvemmältä kumpuavia yhteiskunnallisia ongelmia. Elokuva ei kuitenkaan viestitä mitään tämän oleellisempaa. Se käsittelee aikuiselämän tyhjyyttä yhtä pinnallisesti kuin parin vuoden takainen Lontooseen sijoittunut draama Closer. Hyvistä ideoista huolimatta se on epämäärinen sekoitus eri suuntiin vetäviä teemoja. Ylipituus vie intensiteettiä ja syö osaltaan sanoman tehokkuutta. Hyvä näyttelijäntyö on aina ollut tärkeä osa Minghellan draamoja. Tälläkin kertaa näyttelijät kautta linjan tuntuvat päässeen hyvin sinuiksi henkilönsä kanssa. Varsinkin Juliette Binoche liikuttaa, tosin hänen roolinsa on häiritsevän stereotyyppinen. Jude Law’n kohtalo on usein ollut esittää naistenmiestä, mutta nyt hän vie tyyppinsä edes hivenen syvemmälle. Robin Wright Penn näyttelee vakuuttavasti lapsensa eteen uhrautunutta, masennukseen taipuvaista äitiä. Intensiiviset näyttelijäuoritukset pitävätkin elokuvan kasassa.