Kirjailija William Lindsay Greshamin elämää sävyttivät monet ongelmat sairauksista ja alkoholismista aina erimielisyyksiin veroviraston ja erinäisten vaimojen ja rakastajattarien kanssa. Spiritualismista ja friikkisirkusten toiminnasta kiinnostuneen miehen Nightmare Alley -kirja vuodelta 1946 tuntuukin sisältävän paljon omaelämänkerrallisia elementtejä. Mikä ei vähennä sen tehokkuutta, päinvastoin.
Kirja filmatisoitiin tuoreeltaan jo vuonna 1947, ja se tunnetaan Suomessa nimellä Painajaiskuja. Elokuvassa oli paljon tähtivoimaa, koska suosittu Tyrone Power vaati studiotaan tekemään sen muuttaakseen romanttisen toimintasankarin imagoaan vakavampaan suuntaan. Näyttävästä tuotannosta ja tehokkaasta tarinasta huolimatta se ei ole jäänyt film noir -klassikoiden joukkoon.
Nyt Guillermo del Toro yrittää antaa tarinalle sen ansaitseman statuksen – ja onnistuukin melko mainiosti.
Sodan jälkeisen noususuhdanteen Amerikassa muistettiin vielä vuosikymmenen takainen lama, josta lähdeteoksen antisankarien ahdinko ja ahneus kumpuaa. Vaikka uutuus sijoittuu edelleen samaan aikakauteen, del Toro käyttää versionsa perustuksina nykypäiväistä kyynisyyttä. Hän on unohtanut edellisen version studion vaatimat pehmennykset ja pysyy uskollisempana alkuteokselle.
Katsoja huomaakin joutuvansa jännittämään sellaisten hahmojen puolesta, jotka eivät sitä oikeasti ansaitsisi. Siinä auttavat del Toron mainio ote materiaalista ja ennen kaikkea Bradley Cooperin hieno roolisuoritus, jossa hän ei pelkää antaa henkilökohtaista charmiaan pahan palvelukseen.
Nightmare Alley on valtavan pitkä, kaksi ja puoli tuntia. Se koostuukin käytännössä kahdesta elokuvasta, joista ensimmäisessä Cooperin esittämä kiertolaisena elävä Stanton Carlisle päätyy töihin kiertävään karnevaaliin ja tutustuu sen kummajaisia esittävään väkeen. Hän alkaa saada otetta elämästä, mutta nälkä kasvaa syödessä ja hän haluaa hyödyntää oppimiaan uusia taitoja isommissa ympyröissä. Toisessa puoliskossa hän onkin menestyvä mentalisti, joka ei edelleenkään ole tyytyväinen, vaan ryhtyy itsevarmasti suurimpaan silmänkääntötemppuunsa ikinä.
Siltikään kokonaisuus ei tunnu pitkältä vaan tuntuu suorastaan laukkaavan eteenpäin. Vaikka mukana ei ole del Torolle tyypillisiä fantasiaelementtejä, niiden tunnelma on tallella: kun leikkii pahoilla voimilla, ne tuppaavat viemään mennessään. Molemmissa elokuvan puoliskoissa Cooperilla on tukenaan valtava määrä loistavia näyttelijöitä, jotka kaikki selvästi ovat motivoituneita puhaltamaan yhteiseen hiileen.
Tosin kyseessä voisi hyvinkin olla fantasiaelokuva, sillä del Toro kuvittaa tutulla ylenpalttisella tavallaan niin karnevaalien mutaisten polkujen yhdistämät telttasokkelot kuin suihkuseurapiirien huvittelupaikat ja ökyrikkaiden palatsit. Hän ei kuitenkaan yritä tehdä ison rahan film noir -elokuvaa vaan päivittää epookkielokuvansa kiehtovaksi ja ajattomaksi moraliteetiksi.
Jouni Vikman