Rax Rinnekangas rikkoo elokuvissaan kerronnan rajoja – ja joiden katsojien kohdalla myös sietokykyyn liittyviä sellaisia. Niihin liittyy usein euroopassa matkaavan suomalaismiehen eksistentialistinen kriisi, jota erilaisten runoilijoiden ja filosofien tutkitut tekstit ruokkivat.
Periaatteessa Once Upon a Time in Sad Hill jatkaa samaa linjaa, vaikka tällä kertaa käsitellään naisen vapautumista. Rinnekankaan maailmassa se johtaa tietysti miehiseen identiteettikriisiin ja vallan uuteen maailmanjärjestykseen uusine uskonnollisuuksineen.
Kehyskertomuksessa pieni ryhmä tutkii espanjalaisella retriitillä portugalilaisen runoilijan ja filosofin Fernando Pessoan tekstejä. Välillä leikitään filosofisia pantomiimiseurapelejä ja keskustellaan vuosia aikaisemmin samassa paikassa vierailleen kahden pariskunnan kohtaloa. Nämä eksyivät kotimatkallaan jonkinlaiseen limboon, jossa jo natisevat liitot saapuvat kulminaatiopisteeseen. Pariskuntia esittävät samat näyttelijät kuin heistä kehyskertomuksessa puhuvia ihmisiäkin.
Rinnekangas on aikaisemminkin heittäytynyt pelotta fantasiaa elokuvissaan. Siltikin jopa Paholaisen halusta syntyä ihmiseksi luomislukossa olevan ohjaajan runoilijanäytelmän kautta kertova Luciferin viimeinen elämä tuntuu suoraviivaiselta draamalta Once Upon a Time in Sad Hillin rinnalla. Uutuudessa on salaperäisempää toden ja toisenlaisen maailman vain pienen verhon erottaman päällekkäisyyden tuntua.
Samalla Once Upon a Time in Sad Hill tuntuu Rinnekankaan leikkisimmältä elokuvalta, jossa näkyvät ja kuuluvat häpeilemättä monet renessanssimiestä kiehtovat ja inspiroivat tekijät ja kuvat Jean Cocteausta Sergio Leoneen. Se ei välttämättä auta katsojaa, joka jo muutenkin saattaa epäillä, että hänen kustannuksellaan pilaillaan.
Teknisesti kaikki on jälleen erinomaista. Theofanis Kavvadasin kamera vangitsee huumaavasti Rinnekangasta kiehtovaa maisemaa, luontoa, arkkitehtuuria ja ihmisten veistoksellisia piirteitä. Vakiosäveltäjä Pascal Gaigne on jälleen tehnyt hienoa musiikkia, vaikka paikoin se tuntuu luo mielikuvia hieman erilaisista lajityypeistä kuin mitä katsoja kuvittelee katsovansa. Tällä kertaa mukana ei ole Rinnekankaan kotimaisia luottonäyttelijöitä, etunenässä Hannu-Pekka Björkman, mikä myös tuntuu. Nacho Angulo sentään nähdään uutuudessakin.
Once Upon a Time in Sad Hillin ongelma onkin lähinnä siinä, että se on aivan liian täynnä kaikkea (tosin niin voisi sanoa kaikista Rinnekankaan elokuvista). Teemat tavoista, joilla miehet pyrkivät sitomaan naisia itseensä jopa sallimalla omilla ehdoillaan näiden ”kasvun”, ovat periaatteessa kiinnostavia, mutta meno yltyy liian maailmoja maalailevaksi. Teemoja ja viitteitä eri suuntiin tuntuu olevan niin paljon, että niistä ei tahdo millään saada otetta saati koherenttia kokonaisuutta.
Se ei tietty välttämättä ole Rinnekankaan tavoitekaan. Oli hänen elokuvistaan mitä mieltä tahansa, on mahtavaa, että on ihmisiä, jotka tinkimättä tekevät itsensä näköisiä teoksia.