Elokuvat

Fur

Aikamme lahjakkaimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva amerikkalainen Diane Arbus (1923–1971) on kiehtonut elokuvantekijöitä jo pitkään. Nyt aiheeseen ovat tarttuneet sadomasokomediasta Secretary (2002) tutut ohjaaja Steven Shainberg ja käsikirjoittaja Erin Cressida Wilson. Formaatiksi he ovat valinneet ”kuvitteellisen henkilökuvan”, vaikka pohjalla osin vaikuttaakin Patricia Bosworthin elämäkerta. Bosworth on myös yksi elokuvan tuottajista. Shainbergiä ja Wilsonia kiehtova lähtökohta on hetki, jolloin Arbus keikautti elämänsä ympäri ja nappasi käteensä kameran tiskirätin sijaan. New Yorkissa vuonna 1958 elävä Diane (Nicole Kidman) on tunnollinen kotivaimo, joka on omistautunut perheensä hyvinvoinnille. Diane myös auttaa varakkaan turkisvalmistaja-isänsä (Harris Yulin) muotinäytöksissä ja toimii kaupallisena valokuvaajana toimivan miehensä (Ty Burrell) assistenttina. Elämä on helppoa ja taloudellisesti turvattua, mutta henkisesti turhauttavaa piileviä taiteellisia ambitioita omaavalle naiselle. Käännekohta on hetki, jolloin Diane tutustuu yläkertaan muuttaneeseen uuteen naapuriin. Katsojan uteliaisuus tahdistetaan samalle tasolle Dianen kanssa tämän pyrkiessä tutustumaan oudossa hupussa kulkevaan hahmoon. Tapaus paljastuu Lionel Sweeneyksi (Robert Downey Jr.), erittäin harvinaisesta sairaudesta kärsiväksi mieheksi, jonka koko vartalo on paksun turkin peittämä. Diane kiintyy Lioneliin hypnoottisesti ja löytää sitä kautta mieltymyksensä ihmisyyden varjoisaan ja vinoutuneeseen puoleen, joka leimaa vahvasti Arbusin todellista valokuvataidetta. Sääli vain, että tässä vaiheessa Fur lakkaa kehittymästä millään tasolla mielenkiintoiseksi ja vaihtaa kurssin kohti masentavaa tekotaiteellisuutta. Arbusin ja Sweeneyn yhteiset hetket ovat teennäistä ja tyhjyyttään kolisevaa poseerausta, jossa päähuomio kiinnittyy lähinnä veistoksellisen Nicole Kidmanin ja Robert Downey Jr:n hurjan kokovartalomaskeerauksen pinnalliseen vastakkainasetteluun. Maskeeraus on alansa mestareihin kuuluvan Stan Winston Studion suunnittelema ja edustaa elokuvan parhaita puolia. Elokuvantekijät myös menettävät oudosti mielenkiintonsa itse Arbusia kohtaan tässä vaiheessa tarinaa. Kuolemansairaaksi paljastuvasta Sweeneystä luodaan keskeinen kärsijähahmo, jonka sivuroolia muistuttavaksi hoivaajaksi Arbus taannutetaan. Täysin perusteeton on myös itseriittoisesti kuvattu jakso, jossa Arbus ajelee Sweeneyn paljaaksi. Onko sen tarkoitus banaalisti osoittaa, kuinka Arbusin kuvauskohteiden alta löytyy todellakin ”aito” ihminen, eikä vain friikki? Todellinen Diane Arbus söi rauhoittavia ja viilsi ranteensa auki 26. heinäkuuta 1971 ollessaan 48-vuotias. Sitä ennen hän kulutti yli 10 vuotta kuvaamalla ihmiselon poikkeavuuksia ennennäkemättömällä empatiantajulla, mikä piirtyy esiin valokuvien lähes surumielisessä herkkyydessä. Mikä ajoi Arbusin kiintymään kohteisiinsa ja sinnikkäästi tunkeutumaan tähän varjeltuun maailmaan, on yksi kysymys. Toinen oleellisempi kysymys on, mikä laukaisi kohtalokkaan masennuksen Arbusin uran ollessa huipussaan? Fur ei kykene vastaamaan kumpaakaan kysymykseen, mikä tekee siitä, oli kyseessä sitten kuinka ”kuviteltu” teos tahansa, perin huonon henkilökuvan.

Arthur ja minimoit

Vuonna 1998 tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja Luc Besson putosi korkealta ja kovaa. Puolitoista vuosikymmentä kiisteltyjä mutta kiitettyjä, kultti- ja kriitikkosuosiota nauttineita toiminta-, fantasia- ja tieteiselokuvia tehtyään hän törmäsi melko yksimieliseen välinpitämättömyyteen aiheeseen sinällään sopivan suuruudenhullulla Jeanne D’Arc -elokuvallaan.

L'Atalante

Jean Vigon L'Atalante on ranskalaisen elokuvan rakastetuimpia klassikoita, jonka matka lopulliseen muotoonsa vei lähes 60 vuotta. Vigo itse ei nähnyt pääteoksensa koskaan valmistuvan, vaan kuoli tuberkuloosin aiheuttamaan keuhkotulehdukseen kesken jälkituotannon.

Miehen työ

Aleksi Salmenperän (s. 1973) tarinaltaan melko mitäänsanomaton esikoispitkä Lapsia ja aikuisia (2004) jäi mieleen varmaotteisesti ohjattuna debyyttinä, jonka ilmiselvästi lahjakas tekijä olisi kaivannut pohjamateriaalikseen kunnon käsikirjoituksen. Nyt Salmenperä on tehnyt sellaisen itselleen ja lopputulos on vaikuttava. Miehen työ on paras uusi kotimainen sitten Valkoisen kaupungin (2006).

Paljastavat merkinnät

Tyylitaju on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Richard Eyren loistavasta psykodraamasta. Harvoin näkee yhtä sulavasti ohjattua ja täyteläisesti käsikirjoitettua henkilökuvausta, jossa lisäksi keskeiset näyttelijät tekevät häikäisevää työtä.

The Good Shepherd

Mestarillisena näyttelijänä parhaiten tunnettu Robert De Niro piti esikoisohjauksensa A Bronx Tale (1993) jälkeen yli vuosikymmenen mittaisen tauon ennen palaamistaan kameran taakse toistamiseen. Ohjaajana De Niro on melko vähäeleinen, mutta The Good Shepherd edustaa silti vuodenvaihteen amerikkalaisen laatuelokuva-aallon parempaa laitaa. Kiitos tästä kuuluu ensisijaisesti Eric Rothin loistavalle käsikirjoitukselle, vaikka näyttelijöissäkään ei ole valittamista. Päällisin puolin The Good Shepherd vaikuttaa vuodenvaihteen tyypilliseltä Oscar-wannabeltä, joka marssittaa laajakankaalle loppumattoman jonon maailmankuuluja näyttelijöitä, on varustettu korkein tuotantoarvoin, käsittelee amerikkalaisen yhteiskunnan historiaa muutaman vuosikymmenen takaa ja kestää lähes kolme tuntia. Pinnan alta paljastuu kuitenkin myös oikeasti kiinnostava tarina. Matt Damon on Edward Wilson, jokseenkin yksi-ilmeinen hyvän perheen kasvatti, joka päätyy jo parikymppisenä aristokraattisten sukujen salaseurojen kautta palvelemaan häntä hyvin kohdellutta kotimaata. Toinen maailmansota on juuri syttynyt, ja presidentti on päättänyt perustaa uuden, salaisen järjestön hoitamaan ulkomaantiedustelua. Edward pääsee täten syntyneen salaisen palvelun – CIA:n esiasteen – leipiin Eurooppaan käytännössä koko sodan ajaksi. Hän on synnynnäinen virkamies, totinen ja palvelusintoinen. On kuin hän kokisi yläluokkaisen taustansa aiheeksi kiitollisuudenvelkaan maalleen, ja sitä velkaa hän sitten maksaakin seuraavat vuosikymmenet menettäen siinä sivussa yksityiselämässään käytännössä kaiken. Avioliitto juuri raskaaksi tulleen nuorikon (Angelina Jolie) kanssa kompastuu heti alkuunsa pitkään sotakomennukseen. Oma poika (Tommy Nelson ja Eddie Redmayne) jää vieraaksi. Todellisen rakkautensa, kuuron Lauran (Tammy Blanchard) Edward joutuu hylkäämään kahdestikin. Pitkä elokuva vaikuttaa alkupuolellaan hyvin mutta rutiinilla tehdyltä aikalaisdraamalta. Rothin komeasti rakentama käsikirjoitus kuitenkin nousee ja nousee koko ajan loppuun saakka Edwardin asioiden mennessä yhä pahemmin solmuun. Juoneen sisältyy myös muodollinen mysteeri, kun Edwardin on vuodessa 1961 selvitettävä syyllinen tietovuotoon, joka johti Sikojenlahden operaation epäonnistumiseen. Se jää kuitenkin epäoleelliseksi, sillä syyllinen on melko helppo arvata jo hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. Kiinnostavampi elokuva on oman aikansa kuvana sekä kertomuksena yksilöstä, jolla ei tunnu olevan selkeää minuutta, ja joka on valmis uhraamaan kaiken pelkästä velvollisuudentunnosta.

Dreamgirls

Afroamerikkalaisen Berry Gordyn Detroitiin perustama Motown oli 1960- ja 1970-lukujen menestyneimpiä levy-yhtiöitä. Motown loi tuottamaansa musiikkiin kokonaan oman sointinsa, jonka vaikutus kuuluu tämänkin päivän listahiteissä. Yhtiön pääasiassa mustiin artisteihin kuului paitsi huippulahjakkuuksia Stevie Wonderin ja Marvin Gayen tapaan, myös myyviä lauluyhtyeitä, joista Diana Rossin johtama The Supremes oli yksi suosituimmista.

Ghost Rider – aaveajaja

Sarjakuvien pohjalta on viime vuosina tehty hienoja ja mielenkiintoisia elokuvaversioita, kuten mestarillinen Sin City (2005), X-Men (2000) ja V niin kuin Verikosto (2006). Sarjakuvan mielikuvituksellisen maailman vangitseminen filmille on kuitenkin haaste ja suuri osa elokuvaversioista ei saa puhallettua hahmoihinsa samaa tenhoa kuin alkuperäisissä tarinoissa.

Hannibal Rising

Kuinka hulluus, julmuus ja sadismi asettuivat älyn, taiteen ja nerouden naapureiksi, eli kuinka Hannibalista tuli kannibaali? Tähän vastaa tri Hannibal Lecterin luoneen Thomas Harrisin viides romaani, joulukuussa julkaistu Hannibal Rising (2006), jonka ohella Harris on tehnyt ensi kertaa itse käsikirjoituksen vain kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyvään elokuvaan. Lecter-hahmoon elokuvaoikeudet jo Michael Mannin mestariteoksesta Psykopaatin jäljillä (Manhunter, 1986) lähtien omistanut Dino De Laurentiis palkkasi Harrisin työstämään käsikirjoitusta yhtä aikaa romaanin kanssa. Samalla kyseessä on Mannin elokuvan ohella ainoa Lecter-filmatisointi, jonka nimiroolissa ei nähdä Anthony Hopkinsia. Syy on selvä: Nuori Hannibal kertoo nimensä mukaisesti Hannibal Lecterin nuoruudesta, kyseessä on siis niin sanottu prequel eli esiosa.