Painajainen Elm Streetillä

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Hyvin monille nykyään noin kolmekymppisille Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarja ja erityisesti sen arkkipaha päähahmo Freddy Krueger edustavat merkittävää nostalgista palaa nuoruusvuosista. Yhdessä Perjantai 13.- ja Halloween-leffojen kanssa Elm Street muodosti eräänlaisen epäpyhän kolmiyhteyden, joka jaksoi innostaa ja vähän pelottaakin monien vuosien ajan lukuisia alaikäisiä kauhuelokuvafaneja.

Koska ensimmäinen Halloween sai melko onnistuneen uusintakäsittelyn vuonna 2007 Rob Zombien käsittelyssä ja Perjantai 13. uusiutui kunniakkaasti viime vuonna, oli Jalavakadun potentiaalia täynnä olevan tarinan kierrätys vain ajan kysymys.

Elm Streetin teineille alkaa tapahtua karmivia asioita. Jotkut näyttävät kuolleen nukkuessaan. Yksi jos toinenkin kärsii univajeesta ja näkee nukahtaessaan painajaisia. Outoa on, että kaikkien painajaisissa on jotain hyvin samanlaista: pahoin palanut mies, joka kutsuu itseään Freddyksi ja jonka toisessa kädessä on neljällä terävällä veitsellä varustettu hanska. Quentin Smithin (Kyle Gallner) ja Nancy Holbrookin (Rooney Mara) on selvitettävä vanhempiensa salailema menneisyys, ennen kuin on liian myöhäistä.

Painajainen Elm Streetillä ei sovi kaikille. Niille, jotka eivät ole nähneet alkuperäistä elokuvaa tai eivät siitä välittäneet, tämä uusiosekoitus tuskin tarjoaa syytä lippuluukulle vaivautumiseen. Originaalipuristinkin kannattaa pysyä loitolla. Mutta mikäli Wes Cravenin painajainen vuodelta 1984 saa nostalgiaväreet kulkemaan selkäpiissä ja menee teatteriin avoimin mielin, elokuva on ihan kelvollinen sekoitus jotain vanhaa ja jotain uutta.

Craven sai inspiraation Elm Streetin tekemiseen oikeassa elämässä tapahtuneiden nuorten outojen unikuolemien uutisoinnista. Uudessa versiossa sitten todellakin mehustetaan unen ja todellisuuden raja-aitaleikittelystä kaikki irti. Ainakin siinä mielessä, että suunnilleen joka toisessa kohtauksessa liikutaan unimaailmassa, mikä alkaa puuduttaa hieman jo ennen elokuvan puoliväliä. Heti kun jotain vähänkin erikoisempaa tapahtuu, katsoja arvaa, että nyt ollaan taas unessa. Kuten oltiin pari minuuttia aiemminkin. Alkuperäisessä elokuvassa unen sekoittelu todellisuuteen osattiin tehdä huomattavasti tyylikkäämmin ja säästeliäämmin. Vähemmän hyvää on joskus enemmän hyvä.

Painajainen Elm Streetillä tekee joitakin kokonaistunnelman kannalta mainitsemisen arvoisia muutoksia kasariklassikkoon. Freddy Krueger näyttäytyi henkilökohtaisesti harvakseltaan ja puhui melko vähän kulttisarjan ensimmäisessä osassa. Toisin on tässä uudelleenlämmittelyssä, sillä palanut antisankarimme näytetään ensimmäisen kerran aika pian elokuvan alkamisen jälkeen, eikä näyttäytymisiä säästellä elokuvan edetessäkään. Myös jatko-osien kauhukerrointa laimentaneet enemmän tai vähemmän hauskat Freddyn one-linerit ovat näkyvämmin esillä kuin Cravenin teoksessa.

Watchmen-elokuvassa (2009) Rorschachina loistanut Jackie Earle Haley on eittämättä yksi suurta yleisöä kiinnostavimmista elokuvan vetonauloista. Kyllä hän rooliinsa istuu siinä missä Robert Englundkin, mutta aivan kuten eräät originaalielokuvasta suoraan kopioidut kohtauksetkin, saa Jackien suoritus kysymään, miksi emme saaneet uutta elokuvaa sarjaan menneisyyden unihaamujen askeleiden seuraamisen sijaan.

Tony Reponen

Tähdet: ★★★

Painajainen Elm Streetillä. A Nightmare on Elm Street. Yhdysvallat 2010. Ohjaus Samuel Bayer. Käsikirjoitus Wesley Strick, Eric Heisserer. Pääosissa Jackie Earle Haley, Kyle Gallner, Rooney Mara, Katie Cassidy, Thomas Dekker. Genre Kauhu. Ikäraja 15. Kesto 1 t 37 min. Ensi-ilta 18. kesäkuuta.




Filmtrailer.com


Aiheeseen liittyvät elokuvat