Tyylitaju on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Richard Eyren loistavasta psykodraamasta. Harvoin näkee yhtä sulavasti ohjattua ja täyteläisesti käsikirjoitettua henkilökuvausta, jossa lisäksi keskeiset näyttelijät tekevät häikäisevää työtä.
Itse asiassa näyttelijäsuoritukset ovat lopulta painavin syy, miksi Paljastavat merkinnät yltää mestariteokseksi. Kyseessä on tarina, joka nojaa niin vahvasti hahmoihinsa, että ilman niiden sisäistettyä tulkintaa lopputulos jäisi puolitiehen.
Parhaillaan myös levityksessä olevissa elokuvissa Casino Royale ja Babel nähtävät Judi Dench ja Cate Blanchett esittävät kahta lontoolaista opettajaa, joista vanhempi, Barbara Covett (Dench), on jo pitkään alalla ollut historianlehtori. Blanchettin tulkitsema Sheba Hart on puolestaan kouluun saapuva uusi, hieman boheemilta tuoksahtava kuvaamataidonmaikka, joka kerää ulkonäöllään huomiota niin mieskollegoilta kuin poikaoppilailtakin.
Sheba ja Barbara ystävystyvät tavalla, joka merkitsee enemmän jostain syystä vanhanapiikana säilyneelle Barbaralle. Syy avautuu kutkuttavan hienovaraisesti samaan tahtiin Barbaran päiväkirjamerkintöjen kanssa. Seksuaalista suuntautumistaan ikänsä piilotellut ja sen tukahtuneisuuden kanssa elämään oppinut Barbara ei näe sokeassa rakkaudenjanossaan eroa ystävyyden ja pyyteettömän omistautuneisuuden välillä, mikä johtaa konfliktiin Sheban perheen, etenkin tämän aviomiehen (Bill Nighy), kanssa.
Vanhemman puolison kanssa koko aikuisikänsä viettänyt ja kahden jo teini-ikäisen lapsen äitinä parhaat vuotensa hukannut Sheba lankeaa itse nuoreen oppilaaseen (Andrew Simpson), jonka imartelevat ja viettelevät huomionosoitukset vaikuttavat petollisen kypsiltä. Barbara on ainoa, joka tietää suhteesta, ja vaatii Shebaa lopettamaan sen. Lopulta tieto muuttuu kiristykseksi, kun Sheba yrittää ottaa etäisyyttä Barbaraan.
Paljastavat merkinnät on Denchin ja Blanchettin, kahden sukupolviensa parhaimmistoon kuuluvan näyttelijän, mykistävää yhteistyötä. Dench piirtää itsekkään despoottihahmonsa nerokkaan ristiriitaisin vedoin, luoden toimillaan antipatiaa, mutta lopulta myös aitoa myötätuntoa. Denchillä on myös etu toimia tarinan kertojana. Koko skandaali peilataan alusta loppuun Covettin näkökulmasta, jonka päiväkirjamonologi ei ole vain psykologisen käsikirjoittamisen taidonnäyte, vaan lisäksi tihkuu herkullisen hapokasta ja pikimustalla huumorilla kyllästettyä kommentointia. Myös Blanchett on loistava. Kehdonryöstäjäksi kuin hypnoosissa ajautuva ja nuoreen rakastajaansa addiktoituva Sheba on menetettyjä mahdollisuuksiaan retrospektiivissä katuvan, hyväuskoisen ja lopulta äärimmäisen haavoittuvan naisen vaikuttava muotokuva. Vaikka naiset dominoivatkin valkokangasta, tekee myös Bill Nighy nuoremmasta vaimostaan perisyyllisyyttä kantavana mutta hyvänä aviomiehenä ja perheenisänä yllättävän syvän ja tunteitaherättävän suorituksen.
Denchin jo Oscar-nomineerattuun suoritukseen elokuvassa Iris (2001) luotsannut Richard Eyre ei ole vastuussa vain äärimmäisen hienosta henkilöohjauksesta, vaan myös rytmiltään lähes radikaalista kerronnasta, joka tiivistää koko elokuvan puoleentoista tuntiin. Kameran taakse Eyre on istuttanut maanmiehensä, brittimestari Chris Mengesin (Linnake, Kunniasanalla), ja saanut nuotteihin puolestaan itsensä Philip Glassin, jonka loistava musiikki on varmaankin parasta mitä Glass on säveltänyt elokuviin sitten Tuntien (2002).
Lopuksi sana Oscareista. Pysti parhaasta naispääosasta menee lopulta kaiketi Helen Mirrenille elokuvasta The Queen, mutta itse soisin sen ilman muuta Denchille, jonka suoritus on kuluvan vuosituhannen parhaita.