Perinteisellä piirrostekniikalla toteutettu Persepolis kertoo tekijänsä, ranskaniranilaisen Marjane Satrapin, omaelämäkerrallisen kasvutarinan hauskasti, vahvasti ja ennen kaikkea koskettavasti.
Ranskaniranilaisen Marjane Satrapin samannimisiin sarjakuviin pohjaava Persepolis on raikas muistutus perinteisen animaation ilmaisuvoimasta. Nykyisellä tietokoneiden valtakaudella on piristävää ja suorastaan lohdullista katsella klassisella piirrosviivalla luotua tarinaa, jossa pääpaino on aidoissa henkilöhahmoissa ja näiden todellisessa elämässä.
Persepolis kertoo Satrapin omasta nuoruudesta shaahin kukistumisen jälkeisessä Iranissa. Yhdeksänvuotiaan silmin alkava tarina käynnistyy vuoden 1978 Teheranissa, jossa uskonnollinen fanatismi nostaa yhä voimakkaammin rumaa päätään. Nuoren länsimaisesta muodista ja musiikista innostuneen tytön löytäessä punkin ilosanoman joutuu hän samalla todistamaan naisten pakkohunnuttamisen alkamista, tuhansien mielipidevankien kohtaloa, setänsä teloitusta sekä arjesta pommientäyteistä pelkoa tekevän Irakin-sodan syttymistä.
Marjanen saavuttaessa teini-iän ja islamilaisen vallankumouksen roihutessa kuumimmillaan 1983 eivät tytön liberaalit vanhemmat pelkää enää niinkään itsensä, vaan rohkeasti mielipiteitään vuodattavan tyttärensä puolesta. Niin Marjane lähetetään kouluun Wieniin, jossa vastassa on normaalin teini-iän toilailut sydänsuruineen ja seksi- ja huumekokeiluineen. Samalla Marjane kohtaa ennakkoluuloja, jotka kytkevät sokeasti kaikki iranilaiset samoihin ääriaineksiin, joita hän on itse maanpaossa.
Lukiosta valmistuttuaan ja koti-ikävän käydessä ylivoimaiseksi Marjane palaa Iraniin ja kietoo vastahakoisesti hunnun päähänsä. Tyrannimaisessa yhteiskunnassa elämistä helpottaa taidekoulu, mutta samalla Marjane ei pysty ummistamaan silmiään näkemältään tekopyhyydeltä ja vääryyksiltä. Vaikka onkin sielultaan iranilainen, 24-vuotiaana Marjane tekee raskaan päätöksen muuttaa lopullisesti pois kotimaastaan ja suuntaa kohti Ranskaa.
Tästä kaikesta lopputuloksena syntynyt sarjakuvaromaani Persepolis – iranilainen lapsuuteni (2000) ja sen juuri suomeksi ilmestynyt jatko-osa Persepolis II (2001), tekivät Satrapista nimen jo kauan ennen nyt valmistunutta elokuvaa. Tänä vuonna Cannesissa juryn palkinnon voittanut teos synnyttää Satrapille kuitenkin varmasti liudan uusia faneja, niin paljon suurempi on elokuvan voima sarjakuvaan verrattuna.
Alkuperäisistä kirjoista tuttu selkeän graafinen piirrostyyli palvelee hienosti tarinaa ja sen kertomista. Satrapi ja toisena ohjaaja-käsikirjoittajana toiminut ranskalainen Vincent Paronnaud ovat onnistuneet tiivistämään kaksi paksua nidettä alle 100-minuuttiseksi animaatioksi ihailtavan vaivattomasti. Missään vaiheessa ei tunnu, että tapahtumien kulkua kiirehdittäisiin, tai minkään jakson pariin jämähdettäisiin.
Vakavia ja järkyttäviäkin tapahtumia keventää jo kirjoista tuttu nokkela mutta inhimillinen huumori. Hahmot ovat kauttaaltaan välitettäviä ja Persepoliksen sanoma jo universaalistikin samastuttava. Se ei ole vain nuoren lahjakkaan naisen kiehtova kasvukertomus, vaan arvostettava julistus ihmisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden puolesta. Kuvaavaa on, että Iranin nykyiset viranomaiset ovat suhtautuneet elokuvaan avoimen vihamielisesti.