Pikku naisia

GENRE ENSI-ILTA 31.01.2020 TÄHDET

Greta Gerwigin kunnianhimoinen toinen elokuva todistaa, ettei Lady Bird ollut onnellinen sattuma, vaan hän todella on eräs lupaavimpia ohjaajia nykypäivän Hollywoodissa. Saoirse Ronan ja Florence Pugh loistavat Gerwigin hellässä huomassa.

Näyttelijänä paremmin tunnettu Greta Gerwig hämmästytti ja ihastutti yleisöjä muutama vuosi sitten Lady Bird -elokuvallaan. Gerwig ansaitsi sillä myös historiallisen Oscar-ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta ja näyttääpä nainen taas olevan ehdokkuuden partaalla.

Louisa May Alcottin Pikku naisia oli monille tytöille ja naisille maailmaa mullistava teos, joka toi nuorten naisten sisäisen elämän, unelmat ja toiveet etualalle ihailtavalla rehellisyydellä ja lämmöllä. Näin tekee myös Gerwig, joka tuo valkokankaalle paitsi erinomaisen komean näyttelijäkaartin myös jotain uutta ja erilaista.

Jo, Meg, Beth ja Amy March ovat nuoria naisia, jotka elävät yksinkertaista elämää Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. Pikku naisten äiti Marmee ohjaa tyttäriään vakaalla ja rakastavalla otteella. Vaikka sisaret ovat kaikki kovin erilaisia, heitä yhdistää rakkaus toisiaan kohtaan, ja Gerwigin rakastavan katseen alla jokainen sisar saa loistaa hetken parrasvaloissa. Pikku naisia on lämmin ja empaattinen elokuva; sellainen joka saa katsojan sydämen lepattamaan.

Pikku naisten juonikiemurat lienevät kaikille jo tuttuja joko Alcottin alkuperäisteoksesta tai vuoden 1994 elokuvasta, jossa Winona Ryder esitti Jo Marchia ja Susan Sarandon tyttöjen äitiä. Gerwig tuo elokuvaansa tuulahduksen nuorekkuutta ja ajankohtaisuutta sekoittamalla eri aikajanoja päätä huimaavalla tahdilla. Vaikka Alcottin romaani julkaistiin jo 1868 (ja tarinan toinen puolikas 1869), ovat sen teemat edelleen tuttuja ja polttavia yhteiskunnassamme. Jo tuskailee oman asemansa kanssa naisena epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja haluaa tunnustusta ja validiteettiä omille unelmilleen ja älykkyydelleen, mutta kokee myös murskaavaa yksinäisyyttä.

Saoirse Ronan, eräs aikamme taitavimpia naisnäyttelijöitä loistaa jälleen Jo Marchin roolissa. Jo on monitasoinen hahmo, joka ei missään nimessä ole täydellinen, mutta juuri siinä piilee Ronanin roolityön ja Gerwigin käsikirjoituksen mestarillisuus. Florence Pugh tuo Amyn rooliin paljon tarvittua vakavuutta ja syvyyttä. Pugh esittää Amya sekä lapsena että aikuisena, ja vaikka se tuntuu ajoittain temppuilulta Pugh kantaa itseään eri tavalla aikuisen Amyn roolissa. Se on vaikuttava ja viihdyttävä roolisuoritus, joka ei varmasti jää huomiotta alkuvuoden palkintogaaloissa.

Tämän hetken kuumin miesnäyttelijä Timothée Chalamet on pikku naisten naapurin Laurien roolissa. Christian Bale esitti ikonista roolia vuoden 1994 elokuvassa, mutta Chalamet tuo rooliin huomattavasti enemmän rehellisyyttä. Laurie on hemmoteltu ja ärsyttävä kakara ja vaikka Chalamet selvästi ymmärtää tämän, Laurie ei koskaan ole luotaantyöntävä hahmona.

Gerwigin ohjaus on sujuvaa ja leikittelevää. Elokuvan ensimmäinen puolisko on harmillisen kiirehdityn oloinen, mutta elokuva asettuu mukavaan rytmiin puolivälin paikkeilla. Gerwig on valinnut ei-lineaarisen aikajanan elokuvalleen, hyppien menneisyyden ja nykypäivän välillä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta se tekee elokuvasta mielenkiintoisen ja tuo vanhaan tarinaan uutta merkitystä.