Rampage: Iso kohtaa isomman

GENRE , , ENSI-ILTA 13.04.2018 TÄHDET

Aikaisemminkin yhteistyötä tehneen tiimin rymistely onnistuu kitkemään hauskasta ideasta lähes kaiken viihdyttävyyden.

Salaisen ja verisesti myttyyn menevän geneettisen tutkimuksen sato rysähtää avaruudesta maanpinnalle arvaamattomin seurauksin. Tosin arvaamattomuus karisee pian, kun Rampage-rymistely pääsee alkuasetelmistaan liikkeelle.

Elokuvan alaotsikko Iso kohtaa isomman viittaa päähenkilön, valtavan suositun, lähes kaksimetrisen ja yli satakiloisen lihaskimppu Dwayne Johnsonin esittämän eläintensuojelija Davis Okoyen kilpajuoksuun kolmen jättimäiseksi hirviöksi kasvavan eläimen kanssa.

Showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt Johnson onkin vuoden 2001 Muumion paluu -läpimurrostaan ollutkin mitä mainioin valinta tällaisiin elokuviin. Hänessä on toimintasankaruuden edellyttämää katu-uskottavuutta, johon yhdistyy vanhanaikaista Hollywood-tähden karismaa.

Yhdistelmä sopii niin vakavaan kuin humoristiseen toimintahömppään. Rampage ei vain kunnolla osaa päättää kumpaan kategoriaan se kuuluu, eikä Johnson kaikessa sympaattisuudessaan pysty kannattelemaan laiskasti käsikirjoitettua kohellusta.

Paradoksaalisesti laiskuuteen liittyy myös ylikirjoittaminen. Peräti neljä käsikirjoittajaa – The Commuterin kirjoittanut Ryan Engle, Alvin ja pikkuoravat reissussa -elokuvasta vastuussa oleva Adam Sztykiel sekä Johnsonille aikaisemminkin kynäilleet Carlton Cuse (San Andreas) ja Ryan J. Condal (Hercules) – on saanut aikaiseksi sekasotkun, joka tuntuu olevan kuin, no, neljästä eri elokuvasta.

Aluksi kaikki on hyvin, kun elokuva esittelee Okoyen ja tämän albiinogorillakaveri Georgen. Kun George altistuu avaruudesta putoavalle aineelle, ja alkaa muuttua, on Davidin huoli ystävästään kouriintuntuva. Valitettavasti se hukkuu yleiseen kohellukseen, kun kuvioon sekaantuu jättihirviöitä vastaan turhaan taisteleva armeija, salaperäinen valtion virasto, jonka ainut tehtävä on olla salaperäinen, sekä inhat sisarukset, joiden ilkeä jättiyritys on vastuussa mutaatioita aiheuttavasta aineesta.

Siinä seassa on vielä satunnaisia hahmoja, kuten Okoyen oppilaita, huomattavasti oleellisemmaksi oletettu supersotilas sekä Naomie Harris, jonka tehtävä on selittää asioita Johnsonin hahmolle. Minkäänlaista yhteyttä tai edes ideaa samaan tarinaan kuulumisesta heidän välillään ei ole, vaan kukin näyttelijä on ilmeisen vapaasti saanut vetää roolinsa yli ilman henkilöohjausta Brad Peytonilta.

Peyton onkin keskittynyt toimintakohtauksiin ja efekteihin, ja varsinkin alkupuoliskolla niiden suhteen ei olekaan valittamista, päinvastoin. Viimeistään, kun päästään elokuvan taustalla olevan videopelin ideaan, Chicagon tuhoamiseen, Rampagesta katoaa viimeinenkin inhimillisyys ja asioita tapahtuu vain tapahtumisen vuoksi.

Tuho ja roolihahmot eivät tunnu olevan yhteydessä toisiinsa, ja usein on hankala mieltää edes kuinka lähellä toisiaan ne ovat, jotta voisi jännittää jonkun puolesta. Ihmisiä kuolee kuvassa ja kuvan ulkopuolella roppakaupalla, mutta mikään ei tunnu miltään. Edes kaupungin tuhoaminen ei säväytä, kun kiehtovia hirviöitä ei hyödynnetä kunnolla. Niille ei luoda mitään persoonaa, ja kun ne vihdoin osoittavat jotain kiinnostavasti yllättäviä ominaisuuksia, elokuva onkin saman tien ohi.

Rampage on ohjaaja Brad Peytonin ja Dwayne Johnsonin jo kolmas yhteinen efektirymistely. Ensimmäinen, Matka 2: Salainen saari vuodelta 2012, oli aivan hirveä ja toinen, vuoden 2015 San Andreas ihan mukiinmenevää katastrofitoimintaa. Sopii toivoa, että esituotannossa oleva San Andreas 2 viihdyttää Rampagea enemmän. Siihen on kaikki ainekset, kunhan äijät vain ymmärtävät, että isompi ei aina ole parempi.