Kirjailija Kjell Westön vetävät tarinat vaikuttavat soveltuvan elokuviksi hyvin: Missä kuljimme kerran on saanut televisio- ja elokuvafilmatisoinnin, samoin esikoisromaani Leijat Helsingin yllä. Ensin mainitun tuotti Claes Olsson, joka on nyt itse tarttunut Westön muutaman vuoden takaiseen sukuromaaniin.
Rikinkeltainen taivas kertoo kirjailija Frej Östmanista, jonka nuoruudenystävä Alex Rabell joutuu väkivallan uhriksi. Tapaus saa Frej’n muistelemaan omaa nuoruuttaan ja menneitä vuosikymmeniä aina vuodesta 1969 tähän päivään asti.
Frej tutustui Alexiin jo koulussa, mutta rakastui myöhemmin tämän pikkusiskoon Stellaan. Nuoruuden kiihkoa täynnä Frej ja Stella kokevat teinirakkauden samalla, kun he tutkiskelevat omaa seksuaalisuuttaan. Nuoruus kuitenkin näyttää kasvonsa, kun epävarmuus, mustasukkaisuus ja omien valintojen kyseenalaistaminen nostavat jatkuvasti päätään.
Kahdessa tunnissa kerrotaan kompaktisti Frej’n ja hänen tunteittensa tarina aina keski-ikään saakka. Yleensä kahden tunnin kesto on lyhyt näin pitkälle aikajänteelle. Elämä ja suhteet Frej’n ympärillä muuttuvat, mutta muuttuuko hän itse? Onko Frej se sama nuorukainen, joka on kasvanut pojasta mieheksi, vai kokonaan jotakin muuta?
Olssonin elokuva käsittelee hienosti ikääntymistä ja nuoruutta hyvin samastuttavasti. Vaikka tapahtumat sijoittuvat suomenruotsalaiseen kulttuuriin, Frej’n tapauksessa keskiluokkaan, Rabellien tapauksessa yläluokkaan, nuoruuden tuntemukset ovat universaaleja. Kukapa meistä ei olisi rakastunut palavasti, tai muistaisi sitä kihelmöivää jännitystä suudella jotakuta ensimmäistä kertaa.
Ajankuva on hyvin uskottava, mikä osaltaan imaisee katsojan mukaansa hahmojen kiehtovaan maailmaan. Aika vuosikymmenten välillä liikkuu luonnollisesti, eikä tunnu väkinäiseltä kuten monessa muussa kotimaisessa elokuvassa, jossa tavoitellaan liian isoa kalaa. Visuaalinen ilme on kaikin puolin uskottava – jos Nicke Lignellin ajoittaista tupeeta ei oteta lukuun, mutta pidetään sitä pienenä, harmittomana kauneusvirheenä.
Lignell tekee uransa parhaimpiin lukeutuvan roolityön Frej’nä, mutta eivätpä varjoon jää Pekka Strangin monisyinen, omahyväinen Alex tai Linda Zilliacuksen voimakas, viehättävä Stellakaan. Nimekkäiden näyttelijöiden lisäksi hahmojen nuoret versiot tekevät niin ikään loistavaa työtä: on helppo rakastua Sannah Nedergårdin Stellaan tai peilata itseä Tom Rejströmin Frej’hin.
Rikinkeltaisen taivaan käsikirjoituksesta vastaa Olssonin lisäksi Erik Nordberg, jonka aiempiin töihin lukeutuvat muun muassa Colorado Avenue ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Myös käsikirjoituksesta huomaa, kuinka sulavat aikahypyt ovat – elokuva on kuin sydämen musiikkia.
Romaanin filmatisointi on vaikeaa, eikä siinä moni onnistu. Olsson joukkoineen on vienyt projektin maaliin: Rikinkeltainen taivas on yksi parhaimpia ja kauneimpia kotimaisia romaanifilmatisointeja. Kirjan riveiltä ja rivien väleistä on saatu kaivettua nuoruudesta, kasvamisesta ja rakkaudesta olennainen ja vielä versioitu se oman näköiseksi, eheäksi kokonaisuudeksi.
Osaamattomampi olisi saattanut kertoa liikaa tai keskittyä johonkin epäolennaiseen. Olsson ei tehnyt elokuvaa Westön kirjoittamasta tarinasta, vaan siitä, mistä tarina kertoo. Siinä on iso ero. Elokuva ei kerro rakkaudesta, vaan on sitä.
Jesse Raatikainen