Vaikka espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvar aloitti uransa Francon diktatuurin alta toipuvan maan elokuvan kauhukakarana, hänet on alakulttuurien esittelyjen ohella aina tunnettu erityisesti naisten tarinoiden kertojana. Hänellä on myös ollut tapana rakentaa elokuviaan vakionäyttelijöiden ja -näyttelijättärien varaan. Viime vuosikymmeninä hänen muusansa on ollut Penélope Cruz, joka tosin muutamassa viimeisimmässä yhteistyössä on ollut melko pienessä roolissa.
Se korjaantuu nyt kertaheitolla, sillä Rinnakkaisissa äideissä Cruz on toinen naisista, joihin elokuvan nimi viittaa, ja käytännössä se, joka on läsnä jokaisessa kuvassa. Mikä parasta, hän tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista, ellei suorastaan parhaan. Olihan Cruz mainio Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonan luonnonvoiman kaltaisena Maria Elenana, joka toi hänelle sivuosa-Oscarin, mutta Rinnakkaisten äitien elokuvaa kannatteleva keski-ikäinen ensisynnyttäjä on aivan eri kokoluokan kypsä suoritus.
Cruzin esittämä Janis on menestyvä valokuvaaja, joka siinä sivussa hakee selvyyttä oman ja kotikaupunkinsa muiden perheiden diktatuurin aikaisiin menetyksiin. Hänen välittömiin suunnitelmiinsa ei ole kuulunut raskaaksi tuleminen, mutta kun niin kuitenkin käy, Janis katsoo ajan olevan oikea ja päättää pitää lapsen.
Synnytyssairaalassa Janis tutustuu toiseen ensikertalaiseen, joka ei ole yhtä innostunut tilanteestaan. Ana (Milena Smit) on käytännössä vielä lapsi itsekin, eikä hänelläkään ole miestä rinnallaan. Omiin tekemisiinsä keskittyneet vanhemmat ovat pallotelleet tytärtään toistensa vaivoiksi, eikä lapsenlapsi helpota tilannetta.
Janis ryhtyy tukemaan Anaa, mutta kohtalon suunnitelmissa on yhdistää naisten polkuja myöhemminkin. Tässä vaiheessa kuvioon tulee Almodóvarille tyypillistä melodraamaa mutta myös erityisesti musiikilla luotua hitchcockmaista jännitettä. Katsoja pelkää hahmojen, erityisesti Janisin, tekevän vääriä ratkaisuja tilanteessa, jossa hyviä sellaisia ei tunnu olevankaan.
Taustalla kulkeva Francon aikojen vääryyksien oikaisu limittyy sukujen ja perheiden perintöön ja perimään. Ulkopuolisen silmissä linkitys ei ehkä toimi täysin saumattomasti, mutta se on silti oleellinen osa elokuvaa ja tärkeä tekijä Janisia ajavana elementtinä.
Samalla siinä on jonkinlaista testamentin tuntua. Almodóvar aloitti taiteilijan ja esiintyjän uransa alakulttuureissa, jotka joutuivat fasistisessa diktatuurissa piilottelemaan vielä Francon vuonna 1975 tapahtuneen kuoleman jälkeenkin. Omalta osaltaan Almodóvar avasi maansa kulttuurielämää uudelleen niin sisäisesti kuin kansainvälisestikin. Nyt 72-vuotias ohjaaja purkaa traumoja, jotka vaikuttivat aikoinaan myös hänen omaan perheeseensä.
Onneksi edelleen työteliäs ohjaaja työstää jo seuraaviakin kirjoitus- ja ohjausprojektejaan, joihin ennakkotietojen perusteella sisältyy myös hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa.
Jouni Vikman