Stephen Kingin Se on pelottava eepos. Ei vain siksi, että sen sivuilla seikkailee tappajaklovni, vaan koska se on hurjan monimutkainen ja aikajanoja sekoitteleva kauhun mestariteos. Vuonna 1990 Tim Curry nähtiin Pennywise-pellen roolissa ikonisessa, mutta harmillisen kesyssä tv:n minisarjassa. Ohjaaja Andy Muschietti onnistui vuonna 2017 tuomaan valkokankaille erittäin pätevän ja koskettavan uusintafilmatisoinnin, jonka lopputekstit paljastivat elokuvan olleen vasta ensimmäinen luku isommasta tarinasta.
Muschietti on nyt palannut ohjaajan rooliin, ja Se: Toinen Luku on ensimmäistä osaa isompi ja kunnianhimoisempi elokuva. Kyseessä on jättimäinen tuotanto, joka onnistuu silti pitämään tarinansa ja asetelmansa mukavan intiiminä. Elokuvassa on myös ehkä vuoden komein näyttelijäkaarti, joka sopii täydellisesti aikuisten Luusereiden kenkiin.
Elokuva alkaa 27 vuotta edellisen Se-elokuvan tapahtumien jälkeen. Raaka pahoinpitely käynnistää tarinan, joka pakottaa Mike Hanlonin (aikuisena Isaiah Mustafa) kutsumaan loput Luusereiden Kerhon jäsenet takaisin Derryn uniseen kaupunkiin. Kukaan ei tunnu muistavan kesän 1989 pelottavia tapahtumia, mutta Pennywise on palannut. Klovnin riehuessa jälleen Derryssä Luusereiden ei auta kuin yrittää pelastaa kaupunki varmalta tuholta.
Se: Toinen luku ei ole täydellinen elokuva. Se on venytetty aivan liian pitkäksi, ja Muschietti turvautuu liikaa tietokoneilla tehtyihin efekteihin. On vaikea pelätä jotain, mikä näyttää näinkin epätodelliselta. Bill Skarsgård saa tällä kertaa hassutella enemmän ja uutuudessa nähdäänkin hieman erilainen Pennywise, mutta elokuva luottaa liikaa koviin äänitehosteisiin ja böö-säikyttelyyn. Se: Toinen luku on huomattavasti verisempi muttei kuitenkaan yhtä pelottava kuin edeltäjänsä. Elokuva myös sisältää kohtauksen, jossa on ilmeisesti käytetty eniten tekoverta ikinä. Väisty, Hohdon hissit, Muschietti on vetänyt paremmaksi!
Elokuva on parhaimmillaan kun Luusereiden aikuisversiot kinastelevat keskenään tai muistelevat lapsuuttaan. Muschietti on tuonut edellisen elokuvan lapsinäyttelijät takaisin takaumissa, jotka tuntuvat aavistuksen turhilta. Lapsinäyttelijöitä on myös jouduttu tietokoneella muokkaamaan nuoremmaksi, minkä huomaa erityisesti kasvonpiirteissä. Harmi, sillä kyseessä ovat varmasti Hollywoodin lahjakkaimmat nuoret, jotka eivät pääse tässä näyttämään näyttelijäntaitojaan yhtä hyvin kuin edellisessä elokuvassa.
Aikuiset on kuitenkin miehitetty erittäin hyvin. Kun James McAvoy on vähiten kiinnostava ja karismaattinen, se kertoo jo paljon elokuvan kovasta tasosta. Erityisesti Bill Hader jää mieleen. Komedioista tunnettu näyttelijä vetää parhaimman roolisuorituksensa vitsikkäänä Richie Tozierina. Hader pohjaa kuitenkin suorituksensa itseinhoon, ja Richie on elokuvan traagisimpia hahmoja. Myös James Ransone on parhaimmillaan epävarmana ja pöpökammoisena Eddienä. Kukaan näyttelijöistä ei suinkaan ole huono roolissaan, mutta Ransone ja Hader varastavat show’n kokonaan.
On vaikea arvioida kuinka onnistunut loppu elokuvalla on. Kirjaan perehtymättömälle se on helppo ja eeppinen, mutta ehkä hieman liiankin helppo. Todellisille Se-faneille Muschiettin ja käsikirjoittaja Gary Daubermanin väsäämä loppu saattaa jättää liikaa kirjan tapahtumia ja yksityiskohtia pois. Monimutkaiset rituaalit ja taistelut on yksinkertaistettu, mikä auttaa tarinaa soljumaan paremmin mutta uhraa paljon materiaalia. Elokuva kuitenkin onnistuu tuomaan Pennywisen ja Luusereiden tarinan päätökseen tyydyttävällä tavalla.
Se: Toinen luku on kaikin puolin onnistunut jatko-osa. Se ei aivan onnistu luomaan yhtä uniikkia tunnelmaa kuin edellinen osa ja kompuroi ajoittain omaan mahtipontisuuteensa, erityisesti elokuvan loppupuolella. Elokuvaa olisi voinut saksia himpun verran lyhyemmäksi, mutta Muschietti onneksi muistaa katsojien rakastuneen ensimmäisessä osassa nimenomaan Luusereihin, ja elokuva on vahvimmillaan silloin kuin se keskittyy hahmoihin eikä säikyttelyyn.
