Aikaisemmin tänä vuonna teattereihin ja kotisohville kurvannut Black Widow oli harmillisen kädenlämpöinen lisäys Marvelin eeppisen mittakaavan supersankarifranchiseen. Se ei ottanut riskejä tai tuonut sarjaan käytännössä mitään muuta kuin Natashan sympaattisen siskopuolen,
Jelenan.
On siis ilo ja kunnia kertoa ja jakaa seuraavaa ilosanomaa. Juuri valkokankaat valtaava Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kiistatta Marvel Studiosin elokuvien parhaimmistoa. Shang-Chi on malliesimerkki loistavasta supersankarielokuvasta. Tätä sarja on parhaimmillaan – kevyttä, hauskaa eikä itseään liian tosissaan ottavaa kaunista toimintamätkintää.
Shang-Chi on ehdottomasti yksi näteimmistä Marvel-elokuvista sitten Doctor Strangen. Se on kuvattu herkullisen hienosti, ja sen toimintaleikkaus on yksi lähivuosien parhaimmista. En ole ikinä nähnyt näin selkeää ja rikasta toimintaa sarjan elokuvissa. Vihollisien paiskomisesta saa kerrankin jotain selvää, kun kamera ei hytky suunnasta toiseen tai leikkaaja ei ole saksinut kuvista omaa pientä stop-motion-animaatiotaan.
Elokuvan taistelukoreografia on henkeäsalpaavaa. Se vähät välittää fysiikan laeista, mutta on silti hyvin maanläheistä ja tunteikasta. Silmä todella lepää sitä seuratessa. Toiminta pysyy myös hyvin hanskassa, vaikka ruutu olisikin täynnä geneeristä digi-örkkiä, kuten se loppua kohden tuttuun tapaan onkin.
Vaikka aasialaisesta kulttuurista inspiraatiota hakenut toiminta onkin Shang-Chissä isossa osassa, olisi rikollisen väärin jättää huomiotta elokuvan tähtikaarti, joka yllättäen koostuu ainakin päähenkilöiden osalta varsin tuntemattomista nimistä. Nimikkoroolissa valkokangasdebyyttinsä tekevä Simu Liu on samastuttava ja rento kaveri, joka kuitenkin kantaa mukanaan isoja salaisuuksia.
Shang-Chin siskona nähdään ensimmäistä kertaa kameran edessä esiintyvä Meng’er Zhang, joka esiintyy niin itsevarmasti ja ammattitaitoisesti, että kyseistä faktaa ei ole uskoa todeksi edes sadannen lukukerran jälkeen.
Mukana heiluu myös todella kovia nimiä, jotka on kuitenkin jätetty vähemmälle huomiolle, kun uuden sukupolven näyttelijöille on annettu runsaasti tilaa. Nimet on silti vähintäänkin mainittava, kun ne ovat niinkin kunnioitusta herättävät kuin Tony Leung ja Michelle Yeoh. Varsinkin Leung vetää uskomattoman kovan roolin Shang-Chin isäukkona, joka on hieman normaalia pitkäikäisempi ja julmempi veikkonen.
Päähenkilön rakastettavana ja huumoria viljelevänä kaverina nähdään jo pari vuotta sitten Jäähyväiset-leffassa kyntensä näyttänyt Awkwafina, joka on oikeasti varsin lahjakas näyttelijä vaikka tuppaakin esittämään usein hyvin samankaltaisia rooleja.
Tarinallisesti Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävän ohkainen, mikä on toisaalta oikea ratkaisu monta vuotta kestäneen, raskaan Infinity Saga -eepoksen jälkeen. Sitä on helppo seurata, eikä siitä nauttiminen vaadi erityistä tietämystä aikaisemmista elokuvista. On myös hienoa, että elokuvassa puhutaan paljon kiinaa autenttisuuden lisäämiseksi, suuret pisteet siitä tekijätiimin suuntaan.
Shang-Chi on fantastinen elokuvaelämys, jollaista on todella tarvittu ja odotettu näinä apeina aikoina. Siitä ei löydy paljon moitittavaa, paitsi ehkä aavistuksen liiallinen pituus. Siitä huolimatta se on kuitenkin takuuvarmaa viihdettä, joka toimii varmasti niin Marvel-untuvikoille kuin superfaneillekin. Tätä lisää ja täpöllä, kiitos.
Niklas Tirkkonen