Olen useasti sanonut vain puoliksi leikilläni, ettei Marvelin Hämähäkkimiehestä pysty tekemään huonoa elokuvaa. Jos ei ole samaa mieltä, voi suosiolla pudottaa yhden tähdistäni. Jos yleensäkin suhtautuu nuivasti supersankarielokuviin, jotka ennemmin rakentavat tulevaa kuin kertovat koherenttia tarinaa, voi saman tien pudottaa toisenkin.
”Normaalille” katsojalle Spider-Man: Brand New Day on ongelmallinen siinäkin mielessä, että se edellyttää vähintään edellisen Hämis-leffan katsomista ja mielellään melkoista tietämystä MCU-elokuvien ja Marvel-sarjisten hahmoista ja tarinakokonaisuuksista. Se sisältää valtavasti hahmoja ja aihioita, joiden merkittävyyttä on muuten hankala hahmottaa.
Brand New Dayllä on inhimillisesti ajatellen liikaa tehtävää. Sen pitää palauttaa status quota nerokkaan Spider-Man: No Way Homen jälkeen (ja jälleen yksi tähti pois, jos ei jaa käsitystäni NWH:n laadusta), ja sen on esiteltävä MCU:lta aikaisemmin lisensointisyistä kielletyt X-Menit leffaversumin jatkumoon samalla, kun päähenkilö kokee omista sarjiksistaan tuttuja muutoksia.
Nuo näin aluksi. Mielellään katsojan pitäisi olla tuttu myös Punisher-hahmon kanssa, käsittää supertuhojen kanssa toimivan Damage Control -järjestön toimintaa ja ymmärtää, mikä merkitys voimanestolaitteilla on Marvelin supermutanttimaailmassa. Ai niin, ja pitääpä leffan myös muistuttaa aikaisempien leffojen isoista tykkihahmoista, joiden paluuta nyt pohjustetaan. Sivujuonteena esitellään myös huikean hieno Hand-ninjaklaani hidastamassa sankarin toimia.
Saako moisesta järkevää tarinakokonaisuutta? Jaa-a, sanoo kaltaiseni fanikin. Onko lopputulos viihdyttävä ja fanipojun sydänkieliä väräyttelevä? No totta hitossa!
Nerokkaassa – joo joo, kyllä se on – No Way Homessa Hämähäkkimies teki äärimmäisen uhrauksen: pitääkseen universuminsa turvassa hän pyysi Doctor Strangea tekemään loitsun, joka pyyhkii Peter Parkerin kaikkien muistista. Se tietysti tarkoitti, että supersankarin siviiliminä menetti ystävänsä ja rakastettunsa. Peter seuraa silti hänelle edelleen tärkeitä ihmisiä – ja asettaa nämä samalla vaaraan, kun kuvioon ilmestyy telepaattinen pahis.
Kyseessä on Jean Grey, mikä monelle tuonee mieleen elokuvissa jo kahdesti pilatun klassisen X-Men-tarinan. Mutta kolmas kerta kai toden sanoo… Tosin Stranger Thingsistä tutun Sadie Sinkin versio ei luonteeltaan tai voimiltaan tunnu hahmon faneille tutulta. Ei niin, etteikö Sink olisi erinomainen traumatisoituneena teininä, joka tämän leffan jälkeen löytänee oman, voimistavan mutanttiyhteisönsä.
Hämähäkkimies oli sarjakuvissa aikoinaan samastuttava teinisankari, joka tasapainotteli valtavien voimiensa ja niiden tuoman vastuun välillä. Sitä henkeä ovat kaikki Spider-Man-elokuvat onnistuneet ylläpitämään, ja Tom Hollandin esittämän supersankarin seikkailut ovat niissä kärkipäätä. Nytkään asioita ei ratkaista niinkään huikean visuaalisen lopputaistelun kautta kuin inhimillisemmän kohtaamisen myötä.
Visuaalisuuksista puhuaksemme: Greyn kilpajuoksut Hämiksen kanssa on koreografioitu todella kiinnostavasti, ja sankarin sinkoilut pilvenpiirtäjien lomassa saavat pään pyörälle. Silti oleellisinta Brand New Dayssa on hahmolle tyypillinen saippuaooppera, jossa sankari- ja siviiliminä pinnistelevät toimiakseen oikein, vaikka se kampittaisi toista. Lähes täydellisten roolitusten ansiosta juuri se saa fanin sydämen lääpälleen ja kaksi ja puolituntisen keston tuntumaan liian lyhyeltä.
Jouni Vikman
Spider-Man: Brand New Day -elokuvan traileri
