Tunnettu dokumentaristi Errol Morris tarttuu taas mitään pelkäämättä kuumaan aiheeseen Abu Ghraibin vankilan kidutuksista. Elokuva on kiinnostava ja lyö löylyä sodanvastustajien kiukaalle, joskin se on hieman ylipitkä ja jäsentymätön kokonaisuus.
Kun kuvat Yhdysvaltojen hallinnoimasta irakilaisesta Abu Ghraibin vankilassa harjoitetusta kidutuksesta ja vankien systemaattisesta nöyryyttämisestä vuosivat julkisuuteen talvella 2004, joutui presidentti Bushin hallinto selittelemään jälleen kerran toimiaan terrorismin vastaisessa sodassa. Toisin kuin Kuubassa sijaitseva Guantanamon pidätyskeskus, sai Abu Ghraibin vankila myös ”kasvot” valokuvissa yhdessä kidutettaviensa kanssa poseeraavien nuorten yhdysvaltalaissotilaiden kautta. Molempiin paikkoihin, kuten muihin vähemmän tunntettuihin pidätyskeskuksiin saattaa joutua lähes kuka tahansa, joka on eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan, on sopivan ikäinen tai etniseltä taustaltaan riskialtis – USA:n kannalta.
Tunnettu ja Oscar-palkittu dokumentaristi Errol Morris tutkii teoksessaan asianosaisten kanssa syitä Abu Ghraibin tapahtumiin haastattelujen ja todisteiden valossa. Häntä kiinnostaa mikä saa aivan tuikitavallisen amerikkalaisnuoren nöyryyttämään, kiduttamaan ja jopa tappamaan toisen ihmisen, kun olosuhteet ovat sille otolliset. Kuinka epätavallisesta ja moraalisesti väärästä käyttäytymisestä tulee normaali tapa toimia.
Maailmanlaajuinen julkisuus pakotti USA:n hallituksen tutkimaan Abu Ghraibin tapauksen, ja muutama vankeja vartioinut sotilaspoliisi saikin vankilatuomioita – 10 kuukaudesta aina 10 vuoteen. Syyttäjä joutui ottamaan kantaa siihen mikä oli rikollista toimintaa ja mikä taas normaalikäytäntöä – Standard Operating Procedure. Ilmeisesti sodassa kaikki on sallittua. Paitsi, jos siitä jää kiinni.