Taide jäljittelee elämää, vai miten se nyt menikään. Delia Owensin vuonna 2018 julkaistu romaani on ollut melkoinen hitti ympäri maailmaa. Reese Witherspoon valitsi sen kirjakerhoonsa ja toimii nyt myös elokuvaversion tuottajana. Tarina murhasta suon syövereissä saa kiusallisia viitteitä, sillä Owens halutaan kuulusteltavaksi 90-luvulla tapahtuneen murhan tiimoilta. Harmi, ettei Olivia Newmanin elokuva ole yhtä hurja ja jännittävä kuin Owensin oikea elämä.
Elokuva sijoittuu North Carolinaan. Nuori Kya Clarke on murheen murtama, kun ensin hänen äitinsä pakenee väkivaltaista miestään (Garret Dillahunt) ja sitten Kyan sisarukset lähtevät yksi kerrallaan, mutta kukaan ei ota Kyaa mukaansa. Viimein myös isä lähtee ja nuori Kya jää yksin huolehtimaan itsestään.
Aikuisena, tai ainakin vanhempana teininä, Kya (Normal People -sarjan Daisy Edgar-Jones) elää ihan mukavaa elämää. Kya kuitenkin ihastuu kahteen hyvin erilaiseen miehenalkuun, ja kun suosittu ja komea Chase Andrews (Harris Dickinson) löydetään kuolleena vahtitornin juuresta, Kyasta tulee epäilty.
Suon villi laulu kuulostaa jännittävältä, ja dramaturgisesti siinä onkin paljon potentiaalia. Kyan tarina on osittain perinteinen, hyvin kiinnostava kasvutarina mutta myös murhamysteeri ja oikeustaistelu. Harmillisesti, Suon villi laulu on vuoden tylsin elokuva.
Kyseessä on oikeastaan aika vaikuttava suoritus. Kaikki elokuvan elementit ovat sodassa keskenään ja se on visuaalisesti lattea, eikä sitä ei auta huonot tietokonegrafiikat. Newman ei pysty liikuttamaan tarinaa soljuvasti, vaan se pysähtelee ja lähtee taas liikkeelle ontuvasti, vähän kuin vanhan Ladan mäkilähtö.
Kirjana Suon villi laulu on varmasti mielenkiintoinen, mutta elokuva on hyvä todiste siitä, että kyseessä on kaksi täysin erilaista taidemuotoa. Kirjassa Kyan tunteita voi kuvailla ja tapahtumiin voi käyttää aikaa, mutta elokuvassa tarinaa on jo vähän liikaakin.
Daisy Edgar-Jones, joka oli loistava sarjoissa Normal People ja Under the Banner of Heaven, ei kykene tekemään Kyasta tarpeeksi mielenkiintoista. On myös vaikea uskoa, että Kya, jolla on kauniit hampaat ja täydellinen iho, asuisi suolla ja olisi jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella ja sen syrjimä.
Kya on myös todella passiivinen hahmo ja tuntuu olevan olemassa vain suhteessa elämänsä miehiin. Newmanin elokuva on häiritsevän kiinnostunut Kyan rakkauselämästä, vaikka olisi ollut kiinnostavampaa nähdä kuinka nuori lapsi pystyy selviytymään täysin yksin suolla.
Vaikka Polly Morganin kuvaus korostaa Edgar-Jonesin suuria silmiä, ei niissä näy mitään kiinnostavaa. Suon villi laulu on liian naiivi ja idealistinen muttei koskaan tarpeeksi realistinen, jotta elokuvan teemoihin saisi jotain tuntumaa. Elokuvan suurin synti on kuitenkin sen tylsyys. Ehkä tämä olisi toiminut paremmin tv-sarjana.
Maria Lättilä