Toisen maailmansodan asetelma muuttui Stalingradin taistelussa 1942–943. Neuvostoliiton lyötyä Friedrich Pauluksen kuudennen armeijan alkoi Saksan vääjäämätön perääntyminen.
Neljän kuukauden kuluttua Wehrmacht kärsi tappion myös Kurskin taistelussa ja tammikuussa 1944 Leningradin piiritys murrettiin. Venäläisten seuraava suunnitelma oli pyyhkäistä jatkosotaa käyvä Suomi pois pelistä, jotta he voisivat keskittyä saksalaisten ajamiseen kohti Berliiniä. Seurasi Neuvostoliiton suurhyökkäys, joka huipentui Tali–Ihantalan taisteluun.
Tässä pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa Neuvostoliitto keskitti koko 21. armeijansa, yhteensä viisitoista divisioonaa, Suomen huomattavasti harvalukuisempia joukkoja vastaan. Myöhemmin Ihantalan ihmeeksi ristityssä torjuntavoitossa suomalaiset onnistuivat pysäyttämään hyökkäyksen. Neuvostoliitto menetti taistelussa kymmeniätuhansia miehiä, ja koska Suomen valtaamisen hinta näytti liian suurelta, alkoi Stalin vetää joukkojaan Viroon saksalaisia vastaan. Pian allekirjoitettiin erillisrauha Suomen ja Neuvostoliiton välille. Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että Tali–Ihantalassa ratkaistiin Suomen tulevaisuus.
Tuskinpa löytyy kutkuttavampaa aihetta itsenäisyyspäivän nurkilla ensi-iltansa saavan sotaelokuvan aiheeksi. Åke Lindman onkin selvästi halunnut tehdä elokuvastaan nimenomaan kunnianosoituksen sotaveteraaneille. Sen he ovat taatusti ansainneet, mutta ylenpalttinen totisuus kääntyy lopulta itseään vastaan. Sotasankareiden urhoollisuutta esitellään niin paatoksellisesti, että elokuvasta katoaa inhimillisyys ja kosketuspinta.
Tarinassa ei ole perinteiseen tapaan yksittäistä päähenkilöä, vaan taisteluiden keskushenkilöt vaihtuvat tilanteen mukaan. Edes lopputeksteissä ei mainita roolituksia, vaan näyttelijöiden nimet näytetään vain pitkänä listana. Tämä on ovela idea ja antaa elokuvalle dokumenttimaisen säväyksen. Valitettavasti sotilaat kuvataan poikkeuksetta karskeina ja uljaina sotureina, jotka leukaperät kireinä taistelevat isänmaan puolesta. Toisin kuin vaikkapa Pekka Parikan Talvisodassa, Tali–Ihantalan henkilöt jäävät luonnottoman yksiulotteisiksi hahmoiksi, jotka luotisateessakin toistelevat kaurismäkimäisellä tyyneydellä ”kyllä sinusta vielä mies tehdään” -tyylisiä vuorosanoja. Rooleista tunnistaa ainakin Asko Sarkolan, Tapani Kalliomäen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen.
Lindman tuo kotimaisten sotaelokuvien sarjaan mielenkiintoisen lisäyksen esittelemällä kattavasti panssarivoimiemme toimintaa jatkosodassa. Myös ilmavoimien sodankäyntiä esitellään, mutta loppujen lopuksi lähinnä leikkaamalla mukaan sodissa taltioitua dokumenttikuvaa. Ratkaisu toimii melko kömpelösti. Myös suomalaisten taitava tykistön käyttö, joka lopulta ratkaisi taistelun, esitellään turhan pintapuolisesti.
Tali–Ihantala 1944 lienee vilpittömällä mielellä tehty hatunnosto veteraaneille, mutta se tukehtuu liikaan alleviivaamiseen. Elokuvan hahmojen kohtalot eivät kosketa tavoitellulla tavalla, eikä heidän uhraustensa suuruus tule siten ilmi. Tämä on harmi, sillä aiheesta olisi voitu saada dramatisointi, joka olisi muistuttanut vielä tuleviakin sukupolvia maamme kohtalonhetkistä.
Saku Schildt