Lännen ihmisten armeija liittolaisineen kohtaa Mordorin kätyrit taistelussa Keskimaan herruudesta Sormuksen kantajien seikkaillessa vihollismaaperällä. Minas Tirith, Lännen vartiotorni Sauronin joukkoja vastaan, on uhattuna. Ihmisten yhtenäisyys on silti vielä hakusessa ylpeyden ja vanhojen kaunojen erottaessa entisestään muinaisten kuninkaiden ajoista erilleen ajautuneita kansoja. Aragornin (Viggo Mortensen) on jätettävä yksinäisen kulkijan menneisyytensä taakseen ja lunastettava paikkansa ihmisten johtajana. Toisaalla mahtisormuksen taakka painaa raskaasti sitä kuljettavaa Frodoa (Elijah Wood) lietsoen vallanhimoa, vainoharhaa ja sekoittaen ymmärrystä todellisesta lojaalisuudesta. Vaikuttaa siltä, ettei hyvää lopputulosta ole lainkaan olemassa. Vaikka hyvän voimat voittaisivatkin, merkitsee Sormuksen sota haltioiden, velhojen ja muiden tarunhohtoisten olentojen aikakauden päättymistä ja ihmisten ajan alkamista.
Taru sormusten herrasta -osien arvioiminen itsenäisinä elokuvina on epäoikeudenmukaista niitä kohtaan. Vain Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001) toimii jotenkin omillaan tapahtumat käyntiin sysäävänä ja perustelevana, mutta auttamatta kesken jäävänä teoksena. Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002) puolestaan on selvä panoksia lisäävä välivaihe kertomuksessa, ja kärsii pahasti huomion jakautumisesta kahdelle rintamalle. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu toimii ehkä vieläkin huonommin itsenäisenä teoksena, ja se onkin ehdottomasti nähtävä vain ja ainoastaan kolmikon muodostaman suurelokuvan loppuhuipennuksena.
Ja millainen huipennus se onkaan! Kaikki mitä edellisissä osissa on nähty, nousee aivan uuteen potenssiin. Uhat ja hirviöt ovat aikaisempaa suurempia, armeijat ja niiden yhteenotot entistä valtavampia, maisemat ja korkeanpaikan kammoa aiheuttavat kamera-ajot aina vain huimempia ja sankareiden rohkeus ja uhrautuvaisuus entistäkin eeppisempää. Silti Kuninkaan paluu ei latista aikaisempia osia, vaan retrospektiivissä nähtynä tuo suuren tarinan sen ansaitsemaan massiiviseen loppunousuun. Kolmen erillisen tarinan lisäksi ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Peter Jackson on saanut aikaiseksi yhtenäisen, kaikki elokuvat kattavan kerronnan kaaren.
Massiivisuudessa on se vaara, että Kuninkaan paluu uhkaa jäädä puhtaaksi efektimässäilyksi. Liika eeppisyyskin saattaa väärin tehtynä muuttua paatokseksi. Näitä uhkia liipataan välillä liki, mutta onneksi tarinan pelastaa tuhon keskelle kirjoitetut inhimilliset kasvamisen tarinat. Isot tekijät – ihmisruhtinaat, velhot, haltijat ja toisaalla pahuuden ruumiillistumat – toteuttavat omaa osaansa kohtalon suuressa pelissä, mutta pelilaudalle meidät vievät tarinan pienet hahmot. Huomio kiinnitetään heihin niin vahvasti, että alkuperäisteoksesta on nipsaistu pois todella pitkät pätkät Aragornin nousemisesta uuteen rooliinsa.
Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd), aikaisemmin lähinnä koomisia katkoja tuovat, ärsyttävät sivuhobitit, kasvavat viimein ulos lapsenomaisista leikeistään vastuuta ja ymmärrystä osoittaviksi inhimillisiksi sankareiksi. Myös Frodo, joka on lähes kahden elokuvan verran joutunut sulkemaan itsensä maailmalta ja tunteiltaan voidakseen kuljettaa salakavalasti kuiskivaa aarrettaan, herää tässä elokuvassa jälleen henkiin. Jos Sean Astin ei saa osastaan uskollisena, rakastavana ja uhrautuvaisena Sam Gamgina vähintään ehdokkuutta sivuosa-Oscariin, ellei sitten koko pystiä, niin maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta.
J.R.R. Tolkienin luomien ja Jacksonin hienon näyttelijäkaartin avustuksella kunnioituksella toteuttamien eeppisten tarinoiden ja henkilöhahmojen lisäksi pitää itsestään selvyyksinä mainita Howard Shoren musiikin hienous, puvustuksen ja lavastuksen upeus sekä aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta niin pienen pienten yksityiskohtien kuin jättimäisten skaalojen tietokone-efektien henkeäsalpaavuus. Tietokone-Klonkku (Andy Serkis) on jälleen hienosti toteutettu, mutta ei onneksi uhkaa varastaa showta aivan samalla tavalla kuin edellisessä osassa.
Elokuvien pohjalla olleet kirjat useaan otteeseen lukenut ja niitä rakastava katsoja saattaa jäädä kaipaamaan aikaisemmin mainitun Aragornin kasvun lisäksi lisää yksityiskohtia Frodon ja Samin Mordorin matkasta sekä Saruman-velhon (Christopher Lee) ja hänen kätyrinsä, Grima Kärmekielen (Brad Dourif) lopullista kohtaloa sun muuta mukavaa. Jo nyt massiiviseen, noin kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuu kuitenkin vain tietty määrä materiaalia, ja tarkemmin ajateltuna kaikki edellä mainittu olisi vain hidastanut kerrontaa. Silti varsinkin Leen totaalinen katoaminen Kuninkaan paluusta hieman hämmästyttää. Mieluummin olisi nähnyt Aragornin ja Arwenin (Liv Tyler) kiusallisen romanssin hävittämisen kaikista elokuvista. Sen tarkoitus kun on ollut vain väkipakolla saada Tolkienin miehiseen maailmaan naishahmo Rohanin urhean Eowynin (Miranda Otto) lisäksi.
Elokuvan lyyrinen lopetus tavoittaa upeasti Tolkienin alkuperäisteoksen melankolisuuden yhden aikakauden päättyessä ja uuden alkaessa. Herkistymään alttiiden kannattaa varata mukaan nenäliina tai pari. Samalla kun kaunis loppujakso päättää elokuvan tavalla, joka lunastaa sen aikana tehdyt suuret uhraukset, Kuninkaan paluu tuo Peter Jacksonin mestarillisen suururakan arvoiseensa päätökseen.