Kiitospäivä on Yhdysvalloissa merkittävä perhejuhla ja vapaapäivä, joka siellä käynnistää joulun odotuksen. Siitä on vuosien varrella tullut myös isojen alennusmyyntien rytmittäjä, kuten juhlapäivistä yleensäkin kautta maailman. Pahimmillaan se on aiheuttanut henkilövahinkoja alennusten perässä ryntäävien hamstraajien talloessa heikommat jalkoihinsa.
Tällaisesta tositapahtumapohjaisesta tragediasta saa alkunsa myös Eli Rothin ohjaama Thanksgiving. Tosin varsinainen juoni keskittyy siitä vuotta myöhemmin käynnistyvään murhien sarjaan, jonka uhrit tuntuvat tavalla tai toisella olevan yhteydessä ihmisuhreja vaatineeseen kaupalliseen kaaokseen.
Elokuvan keskiössä oleva joukko teinejä huomaa murhien silmukan kiristyvän ympärillään ja yrittää itse selvittää syyllistä, kun virkavallasta ei tunnu olevan siihen. Harmillisesti epäiltyjä on enemmän kuin riittävästi, eikä keskinäinen luottamuskaan aina ole vahvoissa kantimissa.
Thanksgiving perustuu Rothin itsensä ohjaamaan valetraileriin, joka nähtiin Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin Grindhouse-tuplassa vuonna 2007. Jos on halunnut nähdä sen kuvaaman hulvattoman menneiden vuosien roiskuttelun, ei välttämättä kannata vaivautua teatteriin. Roth toistaa muutaman verisen hetken siitä, mutta härskiys, alastomuus ja ihastuttavan absurdit päiden irrottelut loistavat poissaolollaan. Valetrailerin misogynistisin hetkikin on liennytetty ”tavallisemmaksi” puukotukseksi.
Jostain kumman syystä elokuvan aloittava pohjustusjakso keskittyy tekemään päähenkilöistään mahdollisimman epämiellyttävää ja ärsyttävää sakkia. Onhan katsojien ärsyttämisellä tietysti jotain arvoa silläkin, mutta se on outo valinta, jos tarkoitus on saada yleisö välittämään myöhemmin murhaajan tappolistalle joutuvien hahmojen puolesta.
Toisaalta, se ei todennäköisesti ole ollut tarkoituskaan, sillä käytännössä hahmot ovat vain yksi kerrallaan ”kekseliäästi” tapettavia propseja. Tunnetason sijaan tavoitellaan yhä kasvavia tasoja verenroiskeen ja puhtaan sadismin suhteen. Siinähän ei tässä lajityypissä sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta pitemmän päälle se alkaa puuduttaa, kun elokuvassa ei ole mitään muuta tarttumapintaa.
Mikä pahinta, tappokohtauksiin ei juuri ole saatu aikaiseksi jännitettä. Ne keskittyvät rakentamaan veriefektejä pohjustuksenaan vain pari äkkisäikytystä jonkun hahmon hypätessä äkkiä kuvaan. Jos ei jaksa hihittää murhaamiselle (myönnettäköön, pariin otteeseen Thanksgiving onnistuu viihdyttämään) voi yrittää arvailla murhaajaa. Lajityypin sääntöjen mukaan hän käyttää tiettyä naamiota ja asua – kunnes ei sitten käytä. Muutenkaan hänen toimintansa ei ole loogista, kun välillä hän yrittää vangita, välillä tappaa samoja henkilöitä. Ja kun totuus paljastuu, voi vain ihmetellä, miten monet tapahtumat ovat olleet mahdollisia.
Grindhouse ja sen hupaisat, lajityyppitietoiset valetrailerit olivat kunnianosoituksia vuosikymmenten takaisille ihastuttavan törkeille ja tökeröille eksploitaatioelokuville. Valitettavasti Thanksgiving ei nouse edes sille tasolle, vaikka sen esikuvat ovat toteutukseltaan vieläkin tökerömpiä. Se on pelkkä väsynyt pastissi aikaa uhmaavista törkyleffoista, jotka muistetaan edelleen. Thanksgivingiä puolestaan tuskin muistaa katsoneensa viikon vierähdettyä.
Jouni Vikman