The Death of Robin Hood

Michael Sarnoskin antisankariversio puhkikulutetusta Robin Hoodin legendasta on synkkä ja turhan brutaali. Laadukkaasta toteutuksesta huolimatta elokuva jää kaipaamaan tiivimpää tarinaa ja vaihtelevampaa tunneskaalaa. (Ikäraja K-16)

2.7.2026 23:22
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 03.07.2026

Eletään herran vuotta 1247. Karuilla kallioilla sinnittelee yksinäinen mies talvimyrskyn kourissa. Hän kuvailee itseään murhanhimoiseksi roistoksi, jota jahtaavat menneisyyden uhrit ja jota verivelka velvoittaa. Kyseessä on Robin Hood, jolta on riisuttu pois kaikki myytit ja sankarillisuus. Hän ei enää edes käytä syntymänimeään pysyäkseen piilossa kostajilta.

Nottinghamin jalo ja yhteiskunnan heikompia puolustava Robin Hood on seikkaillut vuosikymmenten varrella lukuisissa elokuvasovituksissa. Mukaan on mahtunut monenlaista tulkintaa kuten Errol Flynnin tähdittämä seikkailuversio (1938), Disneyn eläinhahmoilla kerrottu animaatioklassikko (1973) ja vakavamielistä ja näyttävää toimintaa ohjaaja Ridley Scottilta (2010). Ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoskin Robin Hood on jotain aivan muuta. Hurmaavan hyväntekijän imago on kuollut ja kuopattu ja Robin Hoodista näyttäytyy synkkä ja kyyninen puoli, jota Hugh Jackman näyttelee taidokkaasti. Vaikka Sarnoskin versiossa Robin Hood on elämänsä ehtoopuolella, löytyy tästä silti tarkat ja nopeat vaistot lihaksikkaasta olomuodosta puhumattakaan. Jackmanista tuleekin taistelukohtauksissa mieleen tunnetuin roolinsa, mutanttisupersankari Wolverine.

Elokuvan alkupuolella Robin Hood joutuu ystävänsä Pikku-Johnin (jälleen kameleonttimainen Bill Skarsgård) kanssa veret seisauttavaan taisteluun, jonka seurauksena Robin haavoittuu vakavasti ja päätyy toipumaan Pyhän Klementin luostariin. Siellä hänestä huolehtii hiljaista auktoriteettia huokuva sisar Bridget (Jodie Comer) ja ystäväksi osoittautuva spitaalinen mies (tunnistamaton Murray Bartlett).

Sarnoskin aiemmista töistä esikoiselokuva Pig (2021) on kerännyt erityisesti kiitosta. The Death of Robin Hood on hänelle vasta kolmas elokuva, ja sillä on ehdottomasti meriittinsä. Ensinnäkin elokuvan kuvaus on henkeäsalpaavan vaikuttavaa Sarnoskin luottokuvaajan Pat Scolan ansiosta. Toiseksi rikas äänimaailma ja musiikin käyttö ovat olennainen osa elokuvan tunnelmaa. Erityisesti kansanmusiikista inspiroituneen säveltäjä Jim Ghedin vahva laulanta vangitsee ja tuo kohtauksiin lisää tunteen paloa. Myös elokuvan puvustus ja maskeeraus ansaitsevat suitsutusta.

Näyttelijäsuorituksia on vielä pakko hehkuttaa. Vaikka Hugh Jackman saa luonnollisesti isoimmat aplodit muuntautumiskyvystään, on sisar Bridget Jodie Comerin tulkitsemana huikean ylväs ja pidäteltyä inhimillisyyttä täynnä.

Mikä elokuvassa olisi voinut toimia paremmin? Tarinassa tapahtuu lopulta kovin vähän, ja kaiken lisäksi elokuvan rytmitys ontuu. Siitä olisi voinut helposti karsia ainakin parikymmentä minuuttia pois, sillä etenkin jälkimmäinen puolisko laahaa harmillisen paljon, eivätkä kaikki kohtaukset tunnu tarpeellisilta elokuvan kannalta. Korkeahko ikäraja selittyy raa’alla väkivallalla, jota on viime kädessä yllättävän vähän. Siksi sen brutaalius tuntuu liioitellulta, eikä se tuo tarinalle lisäarvoa.

Sarnoski onnistuu löytämään kaivattua uutta näkökulmaa Robin Hoodin jo kuluneeseen tarinaan, mutta jäin kaipaamaan monotoniselle ankeudelle vastapainoksi enemmän lämpöä. Päähenkilön armoton kovuus itseään kohtaan olisi välittynyt vähemmälläkin. Elokuvan synninpäästöä muistuttava loppukohtaus on odottamisen arvoinen.

Hannele Virsu