The End of Oak Street joutuu ainakin omalla kohdallani rajun vertailun kohteeksi, sillä kaikkien aikojen paras dinosauruselokuva, Steven Spielbergin Jurassic Park (1993) nosti riman huikean korkealle eikä kunnollista haastajaa ole sittemmin näkynyt. Voisiko David Robert Mitchellin ohjaama ja käsikirjoittama toimintaseikkailu vihdoin olla sellainen? Kun tuottajana on mukana J.J. Abrams, itse Spielbergin mentoroima ja huikean menestynyt elokuvan ja television moniosaaja, nousevat odotukset entisestään.
Lähtökohtaisesti huoletti muutama asia. Onko tarinaan löydetty riittävästi uutta ja omaperäistä näkökulmaa? Näyttävätkö dinosaurukset liian tietokoneella tehdyiltä ja syövät elokuvan uskottavuutta? Millainen kemia päätähtien Anne Hathawayn ja Ewan McGregorin väliltä löytyy?
Elokuva sijoittuu idylliseen Oak Streetin naapurustoon heinäkuussa 1982, jossa vietetään leppoisia kesäpäiviä. Plattin perheen vanhempien (Hathaway ja McGregor) välillä kipinöi tosin muu kuin intohimo, ja teini-ikäiset lapset (Maisy Stella ja Christian Convery) jännittävät, pysyykö perhe yhdessä. Yöllinen valoilmiö tuo mukanaan järisyttävän yllätyksen, sillä asuinalue on siirtynyt esihistorialliseen aikaan. Perhe joutuu tekemään kaikkensa selvitäkseen hengissä dinosaurusten, lentoliskojen ja kaikkien mahdollisten matelijoiden vaaniessa nurkan takana.
Ohjaaja Mitchell (It Follows) on saanut tuhannen taalan paikan näyttää Hollywoodille elokuvantekijän kyntensä ja onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Tarinan omaperäisyydestä voidaan kiistellä, sillä vaikka Mitchell on keksinyt kiinnostavan idean, nojaa elokuva vahvasti Spielbergin perintöön kuten juuri Jurassic Parkiin ja kasariklassikkoon E.T., joka muuten ilmestyi samana vuonna kuin mihin The End of Oak Street sijoittuu.
Elokuvassa ilahduttavat eniten antaumuksella rakennettu ajankuva ja Michael Giacchinon täydellisesti tapahtumiin eläytyvä musiikki. Näistä kahdesta osasesta syntyy tunnelma, joka henkii hienosti 80-lukua ja seikkailua. Dinosaurukset istuvat kuvaan visuaalisesti helpottavan hyvin, eivätkä näytä omaan silmään niin huonoilta tietokonetehosteilta kuin esimerkiksi joissakin Jurassic Park/Jurassic World -elokuvissa.
The End of Oak Street alkaa vahvasti, ja nopean hahmojen esittelyn jälkeen päästään itse asiaan. Erilaisia muinaisia eläimiä vyörytetään valkokankaalle vauhdilla, ja loppua kohden Mitchellin kehittämät juonenkäänteet muuttuvat entistä päättömämmiksi. Elokuvassa on pari totaalisen hämmentävää kohtausta, ja osa huumorista tuntuu tahattomalta. Seikkailun rytmitys on itsessään onnistunut, vaikka tarina tuntuu hajoavan loppua kohti erikoisiin ratkaisuihin. Ikäraja K-12 on venytetty äärimmilleen ja Jurassic Park vaikuttaa tämän jälkeen kesyltä. Jäin kaipaamaan älykkäämpää selitystä tapahtumille, jotka alkavat ja päättyvät kuin sormia napsauttamalla.
Yksi kaoottista toimintaa kasassa pitävä voima on Oscar-palkittu näyttelijä Anne Hathaway (Paholainen pukeutuu Pradaan, Les Misérables). Hänestä löytyy voimakas leijonaemon ote, joka on näkynyt viime aikoina myös muun muassa The Odyssey -elokuvassa, jossa Hathaway näyttelee Penelopen roolin. Ewan McGregor sen sijaan jää paperinukkemaiseksi hahmoksi, mutta onneksi kaksikon välinen kemia on tarinan vaatimalla tasolla.
The End of Oak Street kertoo alleviivatun korostetusti perheestä ja yhdessä selviytymisestä, mikä vaikuttaa olleen monen muunkin tänä kesänä ensi-iltansa saaneen elokuvan kantava teema. Sinänsä tärkeästä näkökulmasta ja jännittävän viihdyttävästä seikkailusta huolimatta elokuvasta ei ole Jurassic Parkin manttelinperijäksi. Mitchellin dinorymistely kompastuu omaan kohellukseensa, ja älyä ja tunnetta jää kaipaamaan.
Hannele Virsu